Tuntemukset optioista ovat tänä vuonna saaneet uusia, karun kokemuksen tuomia ulottuvuuksia. Yhdysvalloissa muutama suuryritys, energiajättiläinen Enron ensimmäisenä, romahti väärenneltyjen kirjanpitojen paljastuttua. Samalla maan orastava kasvu tukehtui. Osakesijoittajat kävivät epäluuloisiksi. Oli aihettakin.
Jenkeissä huomattiin, että optioissa on pimeät puolensa. Se oli osakesäästäjille hytisyttävä havainto maassa, jossa tämä yrityksen johtoa osakkeen arvon noususta palkitseva järjestelmä on kehitetty.
Maiden mittasuhteet muistaen suomalaiset saivat Soneran tapahtumien myötä ainakin yhtä kovaa opetusta. Valtion pääosin omistamassa teleyrityksessä johto ei kuitenkaan syyllistynyt väärään kirjanpitoon eikä kai muihinkaan rikoksiin, mielettömän riskin ottamiseen kylläkin.
Noinkohan olisi menty rinta kaarella ja velkarahat salkussa pullistellen Saksan umts-huutokauppaan, ellei Soneran toimivaa johtoa olisi kannustanut älyttömän isoja lisätuloja lupaava optio-ohjelma. Johtajat tiesivät, että it-huumassa elävässä maailmassa teleyrityksen osakkeen nousua takuuvarmasti vauhdittaa näyttö suurista laajenemisen mahdollisuuksista.
Erityisen tympeää tässä hässäkässä on, että monet kansalaiset innostuivat tämän vuosituhannen alkupuolella ilmeisesti ensimmäistä kertaa elämässään sijoittamaan rahojaan pörssiin. Niin tekivät myös jotkut aiemmin säästötileillä rahojaan makuuttaneet eläkeläiset. Usea heistä ihastui yritykseen, joka näytti kiitävän vahvassa myötätuulessa kohti jatkuvaa menestystä.
Nyt poliitikot saavat heiltä kiukkuista postia. Sanoman kerrotaan olevan kitkerää.
Ikuinen kummastuksen aihe on, kuinka ihmiset eivät opi, että talouden kehitys on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan aaltoliikettä. Nousua seuraa lasku, laskua nousu. Ikävä vain, että kaikki yritykset eivät pääse uuteen kantoaaltoon. Jotkut jäävät räpistelemään matalalle, osa juuttuu pohjamutiin. Useimpien kurssit sentään seuraavat virtausten suuntaa.
Erityisesti pitkä nousu voi haksahduttaa arvioon, että taloudessa on koittanut uusi järjestys. Mitä varmemmalta sellainen luulo vaikuttaa, sitä kipeämmin käy pudotus.
Osakkeisiin sijoittaminen on varmasti pitkällä tähtäimellä oivaa säästämistä, kunhan käyttää hyvää harkintaa. Munia ei pidä sijoittaa yhteen koriin. Eikä muoti-ilmiöihin kannata intoutua, ellei tähtää nopeisiin voittoihin. Mielikuvilla voi juhlia aikansa, mutta arki koittaa lopulta.
Kova kysymys on, pitääkö meidän hyväksyä optiojärjestelmät myös valtion pääosin omistamissa yhtiöissä. Yhteiskunnan kaikilla tasoilla on ihmisiä, jotka pyrkivät haalimaan itselleen etuja muiden kustannuksella, muille aiheuttamistaan haitoista ja menetyksistä piittaamatta. Usein he loukkaantuvat oikein näyttävästi, kun asiaan puututaan. Silti niin pitäisi tehdä. Mitä isompi on mahdollisuus hyötyyn, sitä suurempi on houkutus käyttää myös arveluttavia keinoja.
Optioista hyötyvät sentään myös kunnat ja valtio verotuloina. Tosin niiden tulojen aaltoilu ja nimenomaan ajoittain toistuva kuivahtaminen on silläkin lohkolla ikävä kokemus.
Niin johdon kuin työntekijöidenkin palkitseminen yrityksen menestyksestä on epäilemättä omistajille kannattavaa. Mutta nykymalliset optiot ovat liian karkeasyinen menetelmä. Eivät ne erityisemmin innosta johtoa sitoutumaan yritykseen, vaan pikemminkin kannustavat myymään silloin, kun osakkeen arvo näyttää olevan huipussaan.
On syytä kehittää kotoinen, toimiva kannuste. Siitä vain KTM:n aivoriihi töihin.