Hänen Maj:tinsa Ruotsin Kuningas sanoutuu ehdoitta irti ainiaaksi, niin omasta kuin Ruotsin valtaistuimelle astuvien seuraajiensa ja valtakunnan puolesta, Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisarin ja kaikkien Hänen Seuraajiensa Venäjän valtaistuimelle ja keisarikuntaan hyväksi, kaikista oikeuksistaan ja nimikkeistään allamainittuihin lääneihin, jotka nykyisen sodan kuluessa Hänen Keis. Maj:tinsa aseet ovat Ruotsin Kruunulta vallanneet, nimittäin Kymenkartanon lääniin, Uudenmaan ja Hämeen, Turun ja Porin mukaan lukien Ahvenanmaan saaret, Savon ja Karjalan, Vaasan ja Oulun lääniin samoin kuin Länsipohjaan Tornionjokeen saakka, siten kuin seuraavassa artiklassa tarkemmin rajan merkitsemisestä säädetään.
Näin kuuluu Haminan rauhansopimuksen se osa, jossa Venäjän keisarikunnan ja Ruotsin kuningaskunnan uusi raja syksyllä 1809 määriteltiin. Se vedettiin kulkemaan Tornionjokeen, mutta myös Kalixinjokea ja Kemijokea harkittiin. Asia oli uusi: ikinä ennen ei pohjoiseen ollut valtioiden rajaa tarvinnut linjata.
Suomi ei silloin siirtynyt Venäjälle, sillä mitään Suomea ei ollut olemassa. Oli joukko Ruotsin itäisiä läänejä.
Pari viime viikkoa on puhuttu siitä, olisiko Karjala ollut ostettavissa takaisin vuosina 1991-92. Mutta ilman Haminan rauhaa tuskin edes olisi mitään Karjalaa, jonka Suomi olisi voinut menettää. On näet hyvä huomata, mitä rauhansopimuksessa ei ollut mainittuna: siinä ei ollut Käkisalmen lääniä eikä Viipurin Karjalaa, ei ylipäätään alueita Kymijoesta tai Savonlinnasta itään.
Ne Ruotsi oli tunaroinut venäläisille jo vuosikymmeniä aiemmin, ja niiden yhteyksiä rajan länsipuolelle oltiin hyvää vauhtia katkomassa. Ilman Ruotsin häviämää sotaa suurvaltojen raja olisi jököttänyt Kymijoella ja koko Karjala siitä itään olisi venäläistynyt vauhdilla ja pysyvästi. Nyt nuokin alueet tulivat autonomisen suuriruhtinaskunnan eli syntyvän Suomen osaksi.
Ilman Venäjän voittoa Ruotsin valtakunnan itäisissä lääneissä varmaan puhuttaisiin valtakielenä ruotsia tänäkin päivänä. Mitä siitäkin seuraisi - aivan hyvin voisi kuvitella, kuinka joku vaaleanpunaisiin housuihin pukeutunut Wahlroos-niminen kartanonherra kutsuisi kuningasparin kaksipäiväisille kesteille tiluksilleen... hoppsan, niinhän tuo taisi tehdä nytkin.
Suomen sodan taisteluiden muistomerkkejä on pitkin maata, ja jo niiden sijainnista voi päätellä, ettei Ruotsin armeijan vastarinnassa ollut päätä eikä häntää. Sankarillista siitä tuli vasta runoilija J. L. Runebergin mielikuvituksessa noin 50 vuotta myöhemmin.
Runebergista tuli tämän myötä kansallisrunoilija siihen Suomeen, joka oli juuri syntymässä. Harva siinä ajatteli historian ironiaa: uuden kansallisvaltion kehittyminen oli mahdollista vain siksi, että Runebergin ihannoimassa sodassa kaikki meni pieleen. Ellei olisi mennyt, raja olisi jäänyt Kymijoelle - ja pääkaupunki Turkuun.
Historiassa jossittelu on kiehtovaa ja houkuttelevaa, mutta ei se mihinkään johda. Sen sijaan toteutunutta historiaa pitäisi jotenkin pystyä tulkitsemaan. Nyt kalentereista on vääjäämättä tulossa esiin vuosi 2009 ja sen myötä tasan 200 vuotta siitä, kun Napoleonin sotkemassa 1800-luvun alun suurvaltapolitiikassa Ruotsin itäisiä alueita käytettiin kauppatavarana.
On hyvin vaikea päätyä mihinkään muuhun kuin siihen, että nykyisen Suomen kannalta siirtyminen Ruotsilta Venäjälle oli onni. Tosin tämäkin edellyttää jälkikäteistulkintaa. Autonomian aika kesti toistasataa vuotta eli enemmän kuin tähänastinen itsenäisyys, eikä venäläistämiseen tähdänneiden sortovuosien aikana asiassa paljon onnea näyttänyt olevan. Siinä ohessa kylläkin vallitsi pitkä rauha ja kaikki kehittyi.
Siitä sitten päädytään siihen, olisiko itsenäistä Suomea lopulta syntynyt ilman lokakuun vallankumousta Venäjällä ja Leniniä, joka arveli Suomen kohta seuraavan perässä sosialismiin.
Onnen ja onnettomuuden määrittely historiassa on suhdanneherkkää touhua. Siksi edessä olevan merkkivuoden nimi on, mahdollisimman lakonisesti, Merkkivuosi 1809. Sekä Suomessa että Ruotsissa on koottu nimekäs valtuuskunta pohtimaan vuoden viettoa ja alkusoittoa on jo otettu.
Venäjäkin on kiinnostunut osallistumaan merkkivuoden tapahtumiin. Kuinka, sitä ei ainakaan vielä ole kerrottu.
Merkkivuoden päätapahtumat Turussa, Haminassa ja Porvoossa liittyvät suoraan historiallisiin paikkoihin, Lahdessa pidetään historiapäivät. Mutta jotain listoilta ilmiselvästi puuttuu. Missä on se seminaari, jossa pohditaan pohjoiseen Tornionjokilaaksoon noin vain ilmestyneen valtakunnanrajan roolia, sen tuomaa muutosta ja nykypäivää? Entä miten voi olla, ettei Ruotsin 45-henkisessä, Carl Bildtin vetämässä kansallisessa valtuuskunnassa näy yhtäkään tornionjokilaaksolaista tai meänkielistä nimeä?
Haminan rauhaa tehtäessä pohjoisen rajanveto saattoi vaikuttaa aika yhdentekevältä, mutta 200 vuoden jälkeen voisi jo olla aika kypsä pohtia, mitä tuli tehdyksi.