Tuleeko meistä onnellisempi kansa? Seuraako tutkimustulosta poliittinen vai strateginen päätös?
Viime viikolla ilmestyi tutkimus, missä tuotiin julki sairastavimmat kunnat. Saimme selvityksen siitäkin, missä sairastetaan ja mitä. Tuiki tarpeellista tietoa, mikä kertoo myös sen, missä kunnissa sairauksien esiintyvyys seulonnoilla on selvitetty.
Tilannekuva ei kerro heistä, jotka eivät ole hakeutuneet tai päässeet hoitoon. Arkikertomusten perusteella heitä löytyy joka kunnasta aivan liikaa.
Ennaltaehkäisevä periaate ei ole jalostunut käytäntöön. Lääkärit karkaavat sairaaloista, hoitajat eivät jaksa ja virkamiehet läiskivät yhteen kasaan kuntia poliittisen ohjauksen saattelemina.
Tästä seuraa myös terveyskeskusten ja sairaaloiden pullistelu suurimman tittelistä. Kermankuorijoiltakaan ei voida välttyä.
Onko poliittinen ohjaus aina ihmisten onnellisuutta vai oikeudenmukaisuutta tavoittelevaa? Onko onnellisuus ohjattavissa vain harvoille ja valituille?
Ministeriöiden tutkimusten mukaan eriarvoisuus koulutuksessa näkyy jo selvästi. Vanhempien taustat, asuinalue ja monet muut tekijät vaikuttavat epäsuorasti siihen, millaisen ammatin jälkipolvet saavat tai saavuttavat.
Opetusministeri pyrkii tasoittamaan tietä sommittelemalla valtionosuusuudistusta niin, että kunnille ohjattaisiin lisärahaa työttömyysasteen perusteella.
Eikö pelkkä peruskoulun jalo ajatus siitä, että koulutusta tarjotaan oppijan asuinalueesta, taloudellisesta tai sosiaalisesta statuksesta huolimatta kaikille enää toimikaan? Onko tasa-arvoinen koulutusjärjestelmämme sortunut omaan oksaansa?
Selkeä kädenojennus ilmaisena koulutuksena on kääntynyt käden läimäykseksi päin yhteiskunnan kasvoja. ”Pitäkää tunkkinne”, ajattelevat monet nuoret koulutuksesta jäädessään aloituspaikkajaon ulkopuolelle. Näin ainakin Pohjois-Pohjanmaalla kävi liian monelle nuorelle.
Henkilökohtainen onnellisuuden taso hyödyntää aina yhteiskuntaa. Katkeruus ja väkevä maku suussa yhteiskunnan luomia epäkohtia vastaan heikentävät myös yhteiskunnan onnellisuuden summaa.
Eri poliittisten rintamalinjojen välillä käydään sanasotaa siitä, mihin suuntaan Suomea tulisi viedä. Jokainen poliittinen liike näkee oman etenemissuuntansa juuri oikeana.
Tällä hetkellä kokoomuksen ja SDP:n yhteistyöllä muurataan tiivistä kuntarakennetta, terveydenhuoltoa ja koulutusta. Keskitetään palveluita: terveydenhuoltoa suurempiin yksiköihin ja koulutusta kasvukeskuksiin. Koulutuspaikkoja suunnataan etenkin eteläiseen Suomeen.
Pidemmällä aikavälillä nuorista alkaen ihmisten odotetaan siirtyvän asumaan poliittisen suunnitelman mukaisesti. Tiiviimmin ja edullisemmin. Se on ehkä yhteiskunnalle edullista, mutta inhimilliselle elämälle vierasta. Pidemmän päälle kallistakin.
Suomalainen on tahtonut itse vaikuttaa asumiseensa ja elämiseensä. Pakko on pahasta. Se ei lisää ihmisten onnellisuutta.
Suomen tien soisi olevan erilainen. Sellainen, missä bruttokansantuotteen ohella merkitystä olisi myös muilla tekijöillä. Kilpailuvaltteja löytyy yhä enemmän maista, mitkä uskaltavat toimia toisin.
Näen signaaleja siitä, että nuoremmalle sukupolvelle on merkitystä elämänlaadulla. Enemmän lähellä, enemmän elämää. Vähemmästä enemmän.
He ovat nähneet kulutushysterian ja sen jälkijätökset. Huolestuttavaa on kuitenkin se kasvava ilmiö, missä elämänkaarta ei nähdä jatkumona.
Osaammeko lukea nuorten signaaleja oikein? Pakotammeko nuorisomme palttoon, mitä he ei eivät tahdo käyttää? Yksi onnellisuuden mittareista tulee olla työssä ja sen sisällössä.
Olipa työsuhteen mitta mikä tahansa, sen kokonaiskesto on ratkaiseva koko maamme tulevaisuudessa selviytymisen kannalta. Käsillä tekemisen taito on nousemassa arvoon arvaamattomaan. Eikä sovi unohtaa pieniä ja suuria älyjä.
Pienissä yrityksissä piilee Suomen potentiaali. Suuri ei ole aina kaunista.
Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja Raahesta.