Oulun konsensuspolitiikka on tuottanut monella alueella hyviä tuloksia, mutta kaupunkikuvan rakentamiseen se soveltuu huonosti. Tuorein esimerkki siitä on aseman seudun kaavamuutos.
Oulun kaupunginhallitus esittää ensi maanantaina kokoontuvalle valtuustolle, että se hyväksyisi rautatieaseman historiallisesti arvokkaaksi luokiteltua ympäristöä koskevan asemakaavan muutoksen. Kyseessä on kuuluisa matkakeskuksen kaava, joka ulottuu aseman ja vanhan asemaravintolan kohdalta Hallituskadulta aina Saaristonkadulle asti.
Jos valtuusto siunaa asemakaavan muutoksen, kuten on todennäköistä kaupunginhallituksen esityksen ja teknisen lautakunnan aiemman päätöksen perusteella, aseman seudun vanha ja vakiintunut ilme muuttuu perusteellisesti. Asemarakennus ja entinen asemaravintola saavat rinnalleen modernin, noin 25 000 kerrosneliön suuruisen kolossin, jonka tieltä pyyhkäistään surutta pois kaksi kaupunkilaisten arvostamaa rakennusta: niin sanottu kivikukko sekä sen vieressä sijaitseva vanha punatiilinen talo.
Kaupunginhallituksen päätösesitys, joka perustuu periksi antamattomaan virkamiesvalmisteluun ja VR-Yhtymän lähes sanelun muodossa esittämään tahtoon, on onneton yksioikoisuudessaan. Kaavamuutoksessa ei nimittäin ole edes yritetty ottaa huomioon hyvin voimakasta kansalaismielipidettä aseman seudun vanhojen rakennusten säilyttämisen puolesta.
Aseman seudulle olisi mahdollista rakentaa iso matkakeskus ja säilyttää samalla arvokkaat vanhat rakennukset hieman toisenlaisin järjestelyin. Euroopan manner on täynnä esimerkkejä siitä, miten uusi vanha on saatu elämään sulassa sovussa. Se edellyttäisi kuitenkin Oulun kunnallispoliitikoilta rohkeutta arvioida asioita uudelleen, mutta siihen ei näytä löytyvän riittävästi tahtoa, vaikka kaavoitusmonopoli on kunnalla.
Tontinomistaja VR-Yhtymä on painostanut Oulua hyväksymään kaavamuutoksen uhkaamalla, että matkakeskuksen rakentaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen, jos valtuusto ei tee niin kuin se tahtoo. Valtuutettujen pitäisi jättää tuollaiset puheet omaan arvoonsa ja ajatella omilla aivoillaan.
Asemakaavan muutosalue on erittäin arvokasta tonttimaata aivan ydinkeskustan tuntumassa huomattavien liikennevirtojen äärellä. Olennaista on, paljonko uuteen rakennukseen tulee liiketilaa ja kuinka toimiva siitä muodostuu; nyt esitettävässä muodossa toimivuus on kyseenalainen. Matkakeskuksen liiketaloudellista arvoa ei suojelu vähennä. Se saattaa jopa lisätä keskuksen vetovoimaa kaupunkilaisten silmissä.
Oulun valtuusto on paljon haltija. Kaupungissa on tuhottu vuosikymmenten varrella kohtuuttomasti vanhaa, säilyttämisen arvoista rakennuskantaa. Oulua on kehitetty 1960-luvulta lähtien liiaksi vinoutuneilla, mammonaa palvelevilla arvoilla - ja sen näkee.
Ydinkeskustan kauneimmat talot ovat vanhoja; tyylittömimmät ovat nousseet neljän viime vuosikymmenen aikana. Tuira, Kaukovainio ja Koskela sekä osittain myös Heinäpää ovat varoittavia esimerkkejä siitä, millaista jälkeä kunnallinen kaavoitus ja demokraattinen päätöksenteko tuottavat, kun päättäjät eivät kuuntele herkällä korvalla kaupunkilaisia, vaan muita etutahoja.
Olisi luullut, että Oulun kunnallispoliitikot olisivat oppineet läksynsä, kun vuosituhat on vaihtunut. Kaupunginhallituksen esitys osoittaa kuitenkin, että sen ja kaupunkilaisten arvopohjan välillä on yhä iso kuilu. Rohkeneeko konsensushenkinen valtuusto irtautua kaupunginhallituksen talutuksesta ja lähteä seuraamaan selkeästi ilmaistua kansalaismielipidettä?