Myytiinpä meille sitten purukumia tai hirsihuvilaa, kännykkää tai tilavaa perheautoa, onnea siinä kaupataan. Kauppa on vauraassa Suomessa käynyt, ja jäljet näkyvät: useammankin tutkimuksen mukaan olemme kerta kaikkiaan onnellista kansaa. Sairaita, köyhiä, yksinäisiä ja onnettomia on toki miljoona, mutta moinen määrä voidaan marginaalisena hukuttaa yhteisen hymyn loisteeseen.
Onnellisia köyhiäkin on, mutta useimmat kokevat, että autuuden aurinko paistaa vasta sitten, kun pään päällä on katto ja kupissa keittoa. Perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen tie kunnolliseksi, kuluttavaksi kansalaiseksi voi alkaa. Onnen voi aluksi ostaa vaikka halpakaupan ale-korista, ja kun taidot ja luottoraja venyvät, kotiin kelpaa kantaa yhä suurempaa ja kalliimpaa onnea, vaikkapa uusi televisio sen täysin toimivan mutta jo vähän vanhan tilalle.
Kun ihmisiltä kysytään, voiko onnea ostaa tai tekeekö raha onnelliseksi, vastaus on useimmiten kielteinen. Se sijaan perheen, ystävien ja vapaa-ajan merkitystä onnen lähteenä korostetaan.
Samaan aikaan kilpailu työpaikoilla kovenee. Työn ja vapaa-ajan täydellinen erottaminen tulee yhä vaikeammaksi. Eräillä aloilla edellytetään ilman kirjattuja ehtojakin, että työntekijä on tavoitettavissa aina, myös lomalla.
Onnellisuustutkija kertoi toivovansa, että kilpailua ja turhaa kuluttamista ihannoiva elämisen malli olisi tullut tiensä päähän. Samalla hän kuitenkin arveli, ettei niin käy. Vauraus lisää mahdollisuuksia valita, miten elämäänsä elää. Vaikka onnen osoite tiedetään, sitä etsitään yhä väärästä paikasta. Luottokorttilaskujen kanssa lankeavat maksuun usein myös perheelle annetut, rikotut lupaukset.
Rohkea tai ehkä vain tyhmä on se työnhakija, joka värväyshaastattelussa kertoo arvostavansa valtavasti vapaa-aikaa ja tekevänsä kaikkensa perheensä hyvinvoinnin eteen. Vielä oudompi olisi se työnantaja, joka haluaisi moista kuulla ja ymmärtäisi näin saavansa -- tosin vain kahdeksaksi tunniksi vuorokaudessa -- elämäänsä oikeasti tyytyväisen, tasapainoisen palkollisen.
Niin nerokkaasti on kulutusyhteiskunta kuitenkin rakennettu, ettei sen paisumista pysäytä kuin taivaan putoaminen. Jos nimittäin kävisi niin, että yhä useammat vauraat kansalaiset jättäisivät työn teon vähemmälle ja kenties jakaisivat sitä toimettomille lähimmäisilleenkin, kulutus ei suinkaan vähenisi.
Vapaa-aika, perheiden ja ystäväjoukkojen hauskanpito jos jokin se vasta kuluttamisen juhlaa onkin. Viikonloppuisin ja lomallahan se raha palaa, sen tietää kesän huvipuistoreissuun valmistautuva lapsonenkin. Kunnon kuluttaja raataa saadakseen vaurautta ja valinnanvapautta, mutta ajautuukin loppumattomaan kierteeseen. Kävely ja marjanpoiminta sentään olivat ennen ilmaisia harrastuksia, mutta eivät enää. Alle satasen lenkkareilla ja vanhoin verkkarein ei liikunnan onni aukea, ja kukapa se nyt viitsisi kotimetsän marjasaalilla retostella. Viikoksi vähintään on Lapin hillamaille mentävä onnea poimimaan.
Jos rahaa pukkaa yhä pursuamaan yli tilien, voisi tietysti säästääkin. Kuolevuusprosentti on edelleen täydet sata, mutta usein elämän ehtoolla ollaan kaikenlaisia hoitoja vailla. Jos joku hyvinvointiyhteiskuntaan lapsen lailla uskova ei tiedä, kerrotaan se tässä: rikkaana on paljon helpompi sairastaa kuin köyhänä.
***
Kansainvälinen ilmastopaneeli laski, että lämpenemisen pysäyttäminen kolmeen asteeseen pienentäisi bruttokansantuotetta 0,6 prosenttia 2030 mennessä. Kannattaisiko uhrata edes tuon verran?