Yllättävän moni valtio on tätä nykyä jonkinlaisessa johtajuuskriisissä. Joulukuinen Maailman talousfoorumin selvitys kertoo, että luottamus erilaisiin instituutioihin on laskussa maassa toisensa jälkeen, demokratioissa etenkin. Hallitukset, kansalaisjärjestöt, isot yritykset - kaikkiin näihin kansalaiset eri puolilla luottavat aina vain vähemmän. Yksi harvoista poikkeuksista on Venäjä, jossa usko hallitukseen on nousussa.
Tutkimus ei kerro, mihin kansalaiset sitten luottavat. Vastaus toivottavasti on, että edes itseensä, mutta se tuskin on oikea vastaus. Todennäköisemmin meneillään on jonkinlainen yleinen vieraantuminen.
Eikä voi sanoa, etteikö moni hallitus olisi antanut aihetta luottamuksen horjumiseen. Asiat eivät näytä olevan hanskassa.
Eivät Yhdysvalloissa, missä republikaaninen valtaryhmittymä ja George W. Bushin lähipiiri tuntuu saavan ilmoille uuden skandaalin päivittäin.
Eivät Ranskassa, missä presidentti Jacques Chirac näyttää eilispäivän politiikan elävältä museolta ilman mitään otetta nykyhetkeen.
Eivät Kanadassa, missä kohta pidetään ennenaikaiset vaalit, koska hallitus ei vain pystynyt enää hallitsemaan rahaskandaalin takia.
Eivät Italiassa, missä kaiken itselleen keskittänyt Silvio Berlusconi muistuttaa enemmän operettihahmoa kuin pääministeriä.
Eivät Ruotsissa, missä pääministeri Göran Persson tuntuu nykyään epäonnistuvan kaikessa, mihin koskee.
Eivät Britanniassa, missä Tony Blair on vallassa enää enemmän jatkuvuuden lain kuin aidon kannatuksen vuoksi.
Ja niin edelleen. Tosin on samaan hengenvetoon sanottava, että asiat voivat aina muuttuakin. Puoli vuotta sitten Saksa olisi ilman muuta ollut tuossa listassa, nyt Angela Merkelin aloitus liittokanslerina on ollut yllättävän vahva.
Kuten kuuluu ollakin. Muutaman seuraavan vuoden kuluttua kaikki ylläolevan listan nimet ovat vaihtuneet toisiksi. Tulee uusia johtajia, joilla menee aikansa hyvin. Sitten vauhti hiipuu, vaalit pidetään ja valta vaihtuu.
Tätä kutsutaan demokratiaksi. Heikko hallitus voi yhtä hyvin olla merkki vahvasta järjestelmästä, jonka perusrakenteet toimivat.
Riittää kun katsoo Ruotsiin. Perssonia lyödään siellä kansalaiskeskustelussa kuin vierasta sikaa, hänen isot visionsa kuten rahaliittoon liittyminen tyrmätään, mutta maallahan menee aivan mainiosti. Talous on kunnossa ja kaikki toimii.
Tai entä Norja: parikymmentä vuotta vain heikkoja vähemmistöhallituksia, ja erinomainen paikka ihmisen elää.
Poliittinen johtajuus on vaikea tasapainolaji. Sitä tarvitaan, mutta sitä ei pidä olla liikaa. Euroopassa on tätä nykyä se tilanne, että enemmän on käyttöä kunnon näkemykselle kuin perinteiselle "vahvalle johtajuudelle". Pitäisi pystyä ajamaan jotain omaa linjaa erittäin mutkikkaassa kokonaisuudessa. Ihanne on, jos tämän näkemyksen avulla pystyy saamaan myös jotain eurooppalaista arvovaltaa.
Tosiasia on, että Euroopan tila on tällä hetkellä erinomainen. EU:lla on omat sisäiset pulmansa, mutta kaikkiaan vakaus ja elintaso ovat hyvällä mallilla. Rajat madaltuvat, ja lääkkeitä pitäisi löytää enemmän ikääntymiseen, työttömyyteen ja kilpailukykyyn kuin perinteisiin turvallisuusuhkiin. Ehkä eniten tarvittaisiin jonkinlaista uutta innostusta ja tulevaisuudenuskoa. Sellaisen synty ja syntymättömyys alkaa olla enemmän paikkakunta- ja aluekohtaista kuin valtiokohtaista, ja eniten se on kiinni ihmisistä itsestään.
Tällaisissa oloissa Suomen presidentinvaalien tapaisista näytelmistä on melkein enemmän haittaa kuin hyötyä. Ei tietenkään vaaleissa itsessään vikaa ole, vaan kampanjoiden synnyttämissä mielikuvissa.
Ehdokas toisensa jälkeen, useimmat heistä, korostaa omaa vahvaa johtajuuttaan. Mutta ensinnäkään Suomen presidentti ei valtaoikeuksillaan voi olla vahva johtaja. Toisekseen näköpiirissä ei ole sellaiselle edes tarvetta. Kampanjat ovat enemmänkin vastausta kansalaisten toiveisiin, ei viran todellisuuteen.
Tuo todellisuus alkaa heti vaalituloksen jälkeen, kun valittu presidentti asettautuu Mäntyniemeen ja pääministeri ryhtyy keskittymään sekä Suomen että Euroopan asioiden hoitamiseen. Euroopan unionin puheenjohtajuus puskee päälle jo pahasti, ja jos keneltä tarvitaan pian näkemyksellistä johtajuutta, niin Suomen pääministeriltä.
Edellinen EU-puheenjohtajuus oli nimenomaan pääministeri Paavo Lipposen näytös. Martti Ahtisaari antoi presidenttinä hyvää sivustatukea. Molemmat liikkuivat kansainvälisillä näyttämöillä kuin kalat vedessä, ja molempia arvostettiin aidosti ja kuunneltiin. Jälkikäteen tuo vuoden 1999 syksyn ajanjakso on erinomainen esimerkki siitä, millaista toimiva moderni johtajuus voi pienessä maassa olla. Sen jälkeen viime töikseen Ahtisaari vielä lopetti Kosovon sodan, mikä oli oleellisesti Euroopan ja suomalaistenkin turvallisuutta lisäävä teko.
Nyt vaaliväittelyiden vaikutelma on jotenkin umpioitunut, liian sisäänpäinkääntynyt. Ammattitaito ja näkemys presidentin virassa eivät koskaan haittaa, mutta normaaliaikana Mäntyniemen asukas on kansalaisiin nähden lähinnä reservissä.
Hoitakoon siis hommansa, jota aina valtion keulakuvalle riittää. Mutta haikailu vahvasta kansakunnan johtajasta on turhaa aikana, jolloin sellaista ei tarvita. Tällaisina aikoina parhaiten menee sellaisella kansalla, joka ei vahvaa johtajaa ole vailla. Jos vain kansalaiset ovat itsenäisiä, maakin sellaisena pysyy.