Kansalaisia on viime viikkoina peloteltu ties minkälaisilla uhkakuvilla. Löytyisikö talouden piiristä joulun iloksi edes yhtä myönteistä asiaa? Löytyypä hyvinkin, esimerkiksi tämä Kiina-ilmiö. Ilmiöstä on ruvettu viime aikoina puhumaan sen takia, että niin monet yritykset ovat alkaneet tehdä tuotannollisia sijoituksia Kiinaan ja muihinkin Aasian maihin.
Ilmiötä on kauhisteltu, koska sen on pelätty syövän vanhojen teollisuusmaiden työpaikkoja. Siksi on hyvä kysyä, miksi eurooppalaiset ja amerikkalaiset yritykset sijoittavat Kiinaan. Yksi selvä syy on se, että maan talous kasvaa kohisten. Toinen on se, että palkat ovat Kiinassa vain murto-osan siitä, mitä ne ovat Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.
Tätä voi pitää hyvänä asiana sen takia, että kiinalaisten tulot kasvavat nopeasti ripeän talouskasvun myötäjäisenä. Köyhyys maailmassa vähenee kovaa vauhtia sitä mukaa kuin kiinalaiset ja muutkin aasialaiset vaurastuvat. Siitä on syytä iloita. Vaikka ulkomaiset yritykset lisäävät tuotantoaan Kiinassa, kaikkea siellä ei kuitenkaan voida valmistaa. Kiinalaisten elintason nousu merkitsee väistämättä myös sitä, että maa ostaa koko ajan enemmän ja enemmän tuontitavaroita muista maista, myös Suomesta.
Ulkomaiset yritykset eivät laajenna tuotantoaan Kiinassa vain sen takia, että maan oma kysyntä kasvaa vauhdilla. Ne haluavat käyttää hyväksi alhaista kustannustasoa ja viedä Kiinassa tuottamiaan tavaroita muihin maihin. Mitä hyvää siinä sitten voisi olla?
Kuluttajat muualla maailmassa alkavat saada tavaroita halvemmalla. Laatu ei aluksi ehkä aina vastaa vanhojen teollisuusmaiden tuotteiden laatua, mutta asiakkaat voivat valita hinnan ja laadun välillä. Sitä paitsi laatuerot häviävät asteittain, mutta lopputulos on, että vanhojen teollisuusmaiden kansalaiset maksavat ostamistaan tavaroista yhä vähemmän. Silloin rahaa jää käytettäväksi enemmän muihin hankintoihin, kuten parempaan asuntoon, matkailuun tai entistä kalliimpiin ja laadukkaampiin joululahjoihin.
Vaikka Kiinan merkitys vientimaana kasvaakin vielä pitkään, siitä ei seuraa, että lopulta suurin osa maailman tavaroista tuotettaisiin Kiinassa. Yleensä kustakin maasta viedään sellaisia tuotteita, joita ei itse tarvita. Näin saaduilla tuloilla hankitaan sellaisia tavaroita, joita halutaan, mutta joita ei kannata itse tuottaa. Näin kasvava vienti synnyttää kasvavaa tuontia.
Niillä tuloilla, joita Kiina halvoilla työvoimakustannuksillaan tuottaa, se ostaa kaikenlaisia hyödykkeitä: raaka-aineita, koneita ja laitteita, entistä kalliimpia ja laadukkaampia kulutustavaroita, suunnittelua, teknistä osaamista ja muita liike-elämän palveluita. Nämä tavarat ja palvelut tuotetaan jossain muualla, osa niistä Suomessa.
Japani alkoi avautua ulkomaankaupalle 1950- ja 1960-luvulla. Silloin muu maailma alkoi puhua keltaisesta vaarasta. Sillä tarkoitettiin japanilaisten halpatuotteiden aiheuttamaa uhkaa Yhdysvaltojen ja Euroopan teollisuudelle, erityisesti autoteollisuudelle. Tämän seurauksena Japani vaurastui ennen näkemättömän nopeasti ja sen tuonti muista maista kasvoi melkein yhtä nopeasti.
Autojen valmistus ei loppunut Euroopasta eikä Yhdysvalloista, mutta autojen hinnat halpenivat suhteessa palkkatasoon. Autoteollisuuden palvelukseen jääneiden työntekijöiden palkat nousivat nopeasti. Alalta pois siirtyneistä suurin osa sai uuden työpaikan aloilta, joilla maksettiin korkeampia palkkoja kuin autoteollisuudessa aiemmin.
Monet muistavat, miten suomalainen vaatetusteollisuus alkoi 1970-luvulla siirtää tuotantoaan Portugaliin. Siellä kustannustaso oli paljon alempi kuin Suomessa. Portugalilaisten paidantekijöiden palkat nousivat samalla, kun suomalaisten paidankäyttäjien maksamat hinnat alenivat suhteessa suomalaiseen palkkatasoon. Melko kalliita mutta laadukkaita vaatteita tehdään edelleen Suomessa, mutta peruspaitojen valmistus on siirtynyt jo Portugalistakin muualle.
Suomen ja muidenkin kansankuntien vaurastuminen on perustunut siihen, että uusia työpaikkoja syntyy koko ajan lisää samalla kun vanhoja katoaa. Uudet työpaikat ovat yleensä mukavampia ja korkeapalkkaisempia kuin katoavat. Aivan kivutonta tällainen edistys ei ole eikä voikaan olla. Työpaikkansa menettäneet eivät aina satu olemaan niitä, joita ensimmäisenä ollaan kysymässä uusiin töihin. Siksi tarvitaan turvaverkkoja, joiden avulla sopeutumista voidaan helpottaa ja muutoksen aiheuttamia kipuja lievittää.
Sitä varten meillä on hyvinvointivaltio. Se on hyvinkin perusteltu Suomen kaltaiselle pienelle avoimelle kansantaloudelle, joka toistuvasti joutuu maailmantalouden suhdannekäänteiden yllättämäksi ja jonka tuleva hyvinvointi aivan ratkaisevasti riippuu sen kyvystä sopeutua kansainvälisen työnjaon muutoksiin. Siitähän Kiina-ilmiössäkin on kysymys.
Korkeatasoisesta koulutuksesta huolehtiminen on edellytys sille, että katoavien työpaikkojen tilalle syntyy uusia ja korkeapalkkaisempia työpaikkoja. Meillä koulutus on ollut tapana laskea osaksi hyvinvointivaltion tehtäviä. Näin tulkittuna hyvinvointivaltion idea ja Kiina-ilmiö sopivat hyvin yhteen.
Sellainen hyvinvointivaltio, joka määrittelisi tehtäväkseen olemassa olevien työpaikkojen säilyttämisen ja rakennemuutoksen estämisen, tuhoaisi ennen pitkää koko hyvinvoinnin.
Kansainväliset järjestöt ovat yksimielisiä siitä, että maailmantalous kasvaa ensi vuonna verraten rivakasti, vaikka huippuvuosien lukuihin ei aivan päästäkään. Yhdysvaltojen vahvan talouskasvun jatkumista voi kuitenkin epäillä. Manner-Eurooppa tuskin yltää omin voimin nopeaan kasvuun.
Suotuisan suhdannekehityksen jatkuminen on siten kiinni Aasiasta. Onneksi meillä on tämä Kiina-ilmiö. Se antaa meillekin mahdollisuuden kestävään nousuun.