Kansakoulussa meidät laitettiin joskus 1970-luvun alussa kuvittelemaan ja kirjoittelemaan siitä, millainen kotiseutumme olisi vuona 2000.
Vahaliiduin väritetyissä piirustuksissa suihkivat raketit pilvenpiirtäjien yllä ja kirjoitelmissa kerroimme, miten lennämme autollamme töihin robottitehtaalle nautittuamme päivän energiatarpeen sisältävän ravintopillerin.
Hieman myöhemmin ahmittiin tieteiskirjoista tarinoita ajatuksen nopeudella paikasta ja jopa ajasta toiseen siirtyvistä seikkailijoista. Kuvitelmissamme liikkui nimenomaan ihminen, ei tieto ja viihde.
Tuon ajan tutkijoista eräät kuitenkin osasivat jo ennustaa tietoyhteiskunnan tuloa. Kirjoitettiin jopa taskuun mahtuvasta viestinlaitteesta, jolla voi saada yhteyden kehen tahansa, missä ja milloin tahansa.
Kalevi Haikaran toimittamassa, vuonna 1970 julkaistussa Suomi vuonna 2000 -teoksessa joukko kotimaisia asiantuntijoita näkee tulevaisuuteen osin varsin sattuvasti.
Neuvostoliiton romahdusta ei osannut tai uskaltanut ennustaa kukaan, mutta maailmantalouden kriisi nähtiin horisontissa.
Mårten Bondestam kirjoitti, että kansainvälinen valuuttakriisi pidetään kurissa menetelmillä, jotka antaessaan perään romahtavat kokonaan.
Katarina Eskola jopa osaa kuvitella sosiaalisen median tulon. Hän kirjoitti 42 vuotta sitten, kuinka teknologian avulla suurin osa sosiaalisesta ja viihteellisestä toiminnasta voidaan suorittaa kotoa.
Kun aloittelin toimittajan töitäni 30 vuotta sitten, käytössä oli kirjoituskone ja korjauslakka. Korjausnauhallinen konemalli tuntui jo huimalta helpotukselta. Nokian Mikro Mikot kannettiin toimitukseen muutamaa vuotta myöhemmin.
Elettiin yhä aikaa ennen internetiä. Tietokone ei ollut paljon muuta kuin kirjoituskone, jossa on monitori. Silti kaksi Nokian ihmistä opetti meille viikon ajan, miten kirjoitettu teksti talletetaan lerppulevylle.
Kun aloitteleva toimittaja halusi tuolloin selvittää, paljonko Suomeen tuotiin naudanlihaa ulkomailta edellisenä vuonna, kysyttiin kosolti aikaa ja kärsivällisyyttä.
Ensin täytyi yrittää keksiä, mistä asiaa voisi kysyä. Jos ei keksinyt, piti soittaa jollekin, joka ehkä tiesi.
Sitten soitettiin numerotiedusteluun. Kun saatiin jonkin viraston tai laitoksen numero, piti löytää vielä oikea henkilö langan päähän. Nuoremmille lukijoille huomautan, että kännyköitä ei tuolloin ollut.
Jos haastateltavaa ei tavoitettu, jätettiin soittopyyntö ja odotettiin loppupäivä puhelimen vieressä.
Se oli tuolloin paremmin, että virastoilla, laitoksilla ja firmoilla oli ikioma puhelinvaihde. Jos herra NN ei ollut paikalla, vaihteen hoitaja osasi kertoa, että syömään näytti juuri lähtevän, eiköhän tuo palaa puolen tunnin päästä.
Kuvat otettiin filmikameroilla. Filmirulla yritettiin viedä ajoissa viimeiseen Ouluun lähtevään linja-autoon ja toivottiin, että lähetys menisi perille.
Nyt netin hakukone tuntuu lukevan ajatukseni. Etsitty taho tai tieto löytyy hetkessä. Toimittaja ilman internetiä on kuin pilvinen päivä ja niin edelleen.
Seuraavaksi ennustus, joka perustuu vallitseviin trendeihin ja vahvaan musta tuntuu -kokemukseen.
Jos omaa elämäänsä taskuissamme viettävät älypuhelimet eivät ota valtaa, kotiseutumme vuonna 2050 ei ole lainkaan hullumpi paikka asua.
Ilmaston lämpeneminen tekee Suomesta merkittävän ruoan tuottajan. Ruoalle on kysyntää, sillä maailman väkiluku on rikkonut kymmenen miljardin rajan. Autot toimivat sähköllä, mutta eivät edelleenkään lennä. Ajassa ei matkusteta.
Hallitus saa käsiteltäväkseen kuntauudistusesityksen version numero 38, mutta se todetaan toteuttamiskelvottomaksi.