Kuntavaaliehdokkaaksi ryhtyvä astuu normaalin koskemattomuuden ulkopuolelle. Paitsi että hänen selkänsä takana hämmästellään miten tuokin voi olla noin vallankipeä ruoditaan tyrkyllä olevan ulkonäköäkin kuin sonninäyttelyssä.
Itsensä penaalin terävimpiin kyniin lukevat, päättäjän vastuuta välttelevät ehkä-äänestäjät kehtaavat jopa vihjailla, että moni nimensä ja naamansa listalle antanut onneton ei tiedä, mihin oikein mukaan tunkee.
Ilkeää puhetta on tuommoinen. Tosiasiassahan kunnallislaki on jo kulunut hiirenkorville jokaisen ehdokkaan iltalukemisena.
Vaalilupauksiksi on valittu sopivasti yleistä hyvää ja yksityiskohtaista konkretiaa: vanhusten asiat kuntoon ja öljysoratie serkkupojan tontille saakka.
Komeaa olisi ollut luvata panna stoppi yhteisten rahojen syytämiselle etelän oliivilehtoihin, mutta kunnallisjärjestön puheenjohtaja vinkkasi, ettei asia oikeastaan kuulu näihin vaaleihin. Miten niin ei?
Moni vanha konkari lyö nyt hanskat tiskiin ja jättää päättämisen muiden murheeksi. Kuntien talouslukuja katsellessa luovuttamisen ymmärtää.
Eräs pitkään mukana ollut totesi, että uuden kunnanvaltuuston ensimmäisessä kokouksessa voisivat yhdessä kajauttaa ilmoille muinaisen gladiaattoreiden tervehdyksen: ”Ave Caesar, morituri te salutant - Terve keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua.”
Valtuutetuille toivomme tietysti terveyttä ja pitkää ikää, mutta monen kunnan kohdalla tuollaisen toivottelu on jo turhaa.
Lävähtääpä hallitukselta lähiaikoina pöytään minkälainen kuntaremonttisuunnitelma tahansa, melko monta lajissaan viimeistä paikallisparlamenttia ollaan nyt valitsemassa.
Kun kunnan asukasluku laskee, velkaa on valtavasti ja veroprosentti kohta 22, tulevaisuuden suunnittelu vaatii lapsenuskoa tai hyvää huumorintajua.
Mutta suunniteltava on, totta kai. Paperilla isokin velka lyhenee ja muuttotappio taittuu.
Pitkän linjan kuntapäättäjät näkevät unta ajoista, jolloin kelpasi rakentaa ja perustaa virkoja 80-prosenttisten valtionosuuksien turvin.
Kun kunnan markka maksoi 20 penniä, tehtiin sellaistakin, mikä ei olisi ihan välttämätöntä ollut.
Nyt pitää korvata vaarallisia homekouluja velkarakentamisella, jossa riittää maksamista vielä koulun nykyisillä oppilaillakin.
Kunnia siis niille rohkeille, jotka ehdoin tahdoin haluavat heittäytyä historiallisen kuntamurroksen kiirastuleen.
Niin paljon kuin kuntien toimintamahdollisuudet ovatkin valtion päätöksistä riippuvaisia, jotain päätettävä on luvattu jättää kenties kuopattavienkin kuntien valtuutetuille.
Kun pakkoliitoksiakaan ei siten kuulemma ole tulossa, moni tuore kuntaparlamentaarikko pääsee päättämään, liitytäänkö johonkin vai ei.
Moni äänestäjä on valmis pitämään viimeiseen saakka kiinni kunnan itsenäisyydestä.
Ehdokkaalta kannattaakin kysyä, miten selvitään, jos pysytään itsenäisenä. Entä jos tehdään liitos, miten taloustilanne paranee ja miten käy palve-
luiden?
Eihän näihin kuka osaa antaa oikeaa vastausta.
Suomen kuntien ja Euroopan unionin menossa on nyt paljon yhteistä: tuleviin sukupolviin ulottuvia päätöksiä on tehtävä arvaillen ja parasta toivoen.
Valtio voisi helpottaa kuntapäättäjien tuskaa kertomalla pian, millaisin säännöin peli kuntakentällä jatkuu. Mutta kuten on huomattu, nekin säännöt muuttuvat vähintään joka neljäs
vuosi.
Tavaksi on tullut, että uusi hallitus hautaa vuosia valmistellun uudistuksen kompostiin ja laittaa vireille uuden. Niin tekee nykyinen oppositiokin kuntauudistukselle, jos joskus pääsee ministerinpaikkoja jakamaan.