Nuorilla pelaajilla on monesti tapana puhjeta kukkaan jossain muualla kuin kasvattajaseurassaan. Tuore esimerkki tästä: 19-vuotiaat Jori Lehterä ja Jonas Enlund tekevät vahvaa rynnäkköään SM-liigan kärkihyökkääjien joukkoon Tapparassa, vaikka molemmat nuorukaiset ovat stadin kolleja.
Maisemanvaihdos ja tuttujen rutiinien vaihtaminen tekevät usein hyvää. Avainroolissa on kuitenkin kasvava vastuu kaukalossa.
Omasta kasvattajaseurasta lähteminen ei ole helppoa, mutta vähintään kahdeksan kertaa kymmenestä se on palkitsevaa.
Toinen esimerkki reilun vuoden takaa: koko ikänsä Kärpissä pelannut hyökkääjäkaksikko Pekka Saarenheimo - Juha-Pekka Haataja tympääntyi jauhamaan pienellä jääajalla kivikovan oululaisjoukkueen kolmos- ja nelosketjuissa ja päätti lähteä etsimään uusia haasteita Raumalta.
Lukko-visiittiä kaksikon ei ole tarvinnut katua. Vastuun ja jääajan lisäksi molempien herrojen palkkapussikin on moninkertaistunut.
Esimerkkejä olisi loputtomiin. Suurta osaa niistä joka tapauksessa yhdistää se, että pelaaja on lähtenyt hakemaan uutta nostetta uralleen pienemmästä liigaseurasta.
Mielenkiintoista kyllä, toisenlaisiakin esimerkkejä on olemassa. 23-vuotias Ilkka Heikkinen ei puhjennut kukkaan Raumalla ja Lukossa, vaan löysi onnensa perinteikkäässä HIFK:ssa. Heikkinen on ollut alkukauden aikana yksi helsinkiläisjoukkueen puolustuksen ehdottomista johtohahmoista.
Miksi sitten seurat luopuvat niin helposti omista juniorilupauksistaan?
Syy on yksinkertainen. Suurilla seuroilla on suuret paineet. Menestystä pitää tulla nyt, eikä vasta viiden vuoden päästä. Ja menestykseen vaaditaan valmiita pelaajia - ei kokemattomia keltanokkia.
Parempi siis lähettää omat pojat muualle kasvamaan korkoa ja noukkia heidät sitten rahalla takaisin, kun he ovat kypsyneet valmiiksi pelaajiksi pienemmissä seuroissa.
Normaalia markkinataloutta.
Teemu Wilenius
teemu.wilenius@kaleva.fi