Kolumni

Onko vuosi 2020 EU:n Venäjän-politiikan kohtalon vuosi?

EU:n Venäjän-politiikka joutui viime vuonna kovien paineiden kohteeksi.

-
Kuva: Marek Sabogal

EU:n Venäjän-politiikka joutui viime vuonna kovien paineiden kohteeksi. Nopeasti muuttuva maailmanpolitiikan valtatasapaino pakottaa Euroopan pohtimaan uusiksi ulkopolitiikkaansa ja olemaan strategisempi. Jäsenmaiden kesken ei ole yhteisymmärrystä siitä, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi suhteessa Venäjään.

Uusi EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Josep Borrell on peräänkuuluttanut unionille vahvempaa roolia Länsi-Balkanilla ja unionin naapurustossa. Tämä on varmasti keskeinen tehtävä ajatellen Euroopan turvallisuutta ja kansainvälistä asemaa. Se tarkoittaa vääjäämättä jännitteitä suhteissa Venäjään, joka kilpailee vaikutusvallasta samoilla alueilla nollasummapelin hengessä. Venäjä haastaa EU:n asemaa Länsi-Balkanilla ja on vahvistanut vaikutusvaltaansa Lähi-idässä.

Josep Borrell on ilmaissut vahvan tukensa EU:n Venäjän-vastaisten pakotteiden jatkamiselle niin kauan kuin Ukrainan kriisiä ei ole ratkaistu Minskin sopimusten mukaisesti. Viime vuonna Ranska ja Saksa yhdessä Ukrainan uuden presidentin Volodymyr Zelenskiyn kanssa ryhtyivät uusiin ponnistuksiin konfliktin ratkaisemiseksi. Nämä ovat toistaiseksi johtaneet vain Ukrainan etujen kannalta kyseenalaisiin vankienvaihtoihin. Ukrainan kontrollin palauttaminen Donbassin sota-alueilla sekä Ukrainan ja Venäjän välisellä rajalla on yhä kaukainen tavoite. Konfliktin jäädyttäminen olisi kenties parasta, mihin lähivuosina voitaisiin päästä.

Moskovalla ei tunnu olevan kiirettä Ukrainan konfliktin ratkaisemisen kanssa. Jotkut EU-maat sen sijaan osoittavat kärsimättömyyden merkkejä. Viime vuoden näkyvin uusi käänne oli Ranskan pyrkimys etsiä uutta suuntaa Venäjän-suhteisiin. Presidentti Emmanuel Macronin näkemys siitä, että Venäjän-suhteiden korjaaminen voisi edesauttaa Euroopan suvereenisuuden vahvistamista ja etelänaapurustosta lähtevien uhkien hallintaa, ei ole vakuuttanut EU-kumppaneita eikä myöskään Moskovaa. Macronin omapäinen, kumppaneista piittaamaton tyyli on ollut omiaan herättämään epäluuloa muissa EU-maissa ja toimii Euroopan vahvistamisen tavoitetta vastaan. Etenkin Puolassa ja Baltiassa muistetaan, että Ranskan ja Saksan historialliset yritykset vahvistaa omaa asemaansa Venäjän avulla ovat monesti tuottaneet ikävää jälkeä niiden väliin jäävissä maissa.

Samaan aikaan vallitsee suuri epävarmuus Saksan ulkopolitiikan tulevasta suunnasta. Saksa on yhtaikaa rikas ja heikko, mikä tekee siitä vaarallisen koko maanosan turvallisuudelle, kuten George Friedman kuvaa kirjassaan Flashpoints: The Emerging Crisis in Europe. Liittokansleri Angela Merkelin väistyessä poistuu EU:n Venäjän-politiikan keskeinen kokoava voima.

Merkelin strateginen näkemys ei ole kuitenkaan ulottunut Nord Stream 2 -kaasuputkihankkeeseen. Siinä Saksa on ajanut kapeasti omaa kansallista etuaan piittaamatta hankkeen laajemmista geopoliittisista vaikutuksista. Saksa korostaa taloudellisten yhteyksien vakautta luovaa vaikutusta omissa Venäjän-suhteissaan, mutta on viemässä Ukrainalta aseman kaasun kauttakulkumaana, mikä on siihen liittyvistä jännitteistä huolimatta ollut Ukrainan asemaa vahvistava ja Venäjän aggressiota rajoittava tekijä.

Nord Stream 2-hanke osoitti myös, etteivät säännöt velvoita yhtälaisesti pieniä ja isoja valtioita, ei edes EU:ssa, eikä edes Saksan kohdalla, joka aina luennoi muille sääntöperustaisen järjestyksen tärkeydestä. Hanke on ristiriidassa EU:n energiapolitiikan tavoitteiden kanssa, mikä on herättänyt närää sekä itäisissä että eteläisissä jäsenmaissa. Saksa vesitti viime vuoden alussa yritykset vahvistaa komission roolia EU:n energiamarkkinoiden valvomisessa. USA:n hiljattain asettamat pakotteet Nord Streamia vastaan ovat omiaan lisäämään hankkeen Eurooppaa hajottavaa vaikutusta.

Venäjän eurooppalaisuus, johon muun muassa Macron on vahvasti vedonnut, on nyt kyseenalaisempi kuin viime vuosikymmenien aikana. Putinin Venäjä ei ole enää vuosiin pyrkinyt ottamaan mallia Euroopasta ja katsoo vahvasti itään. Kuten Nikolai Danilevskin kirjoituksissa 1800-luvun jälkipuoliskolta, joita Putinin tiedetään pitävän arvossaan, Venäjä toistelee kertomusta Euroopan rappiosta ja kyvyttömyydestä puolustaa omia arvojaan. Ranskan ja Saksan johdolla viime vuonna toteutettu Venäjän paluu Euroopan neuvoston täysivaltaiseksi jäseneksi tukee tätä kertomusta.

Tässä tilanteessa EU:n pitäisi muotoilla pidempiaikainen linja suhteessa suureen naapurimaahan, jonka itsevaltainen poliittinen järjestelmä ja kovaan realismiin perustuvat geopoliittiset tavoitteet tekevät siitä EU:lle strategisen ongelman, kuten Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan paikalta juuri väistynyt Donald Tusk asian ilmaisi. Euroopalla yhdessä Yhdysvaltojen kanssa on periaatteessa kyvyt ja edellytykset puolustaa omia arvojaan ja etujaan ja pitää Venäjän-suhteiden jännitteet hallinnassa. Enää puuttuu se yhteinen strategia.

Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.