Olisiko Suomen liittyminen Natoon helpompaa, jos Venäjä ensin menee sotilasliiton jäseneksi? Ei välttämättä. Silloin nimittäin viimeistään tulisivat kyseeseen ne yhteiset sotaharjoitukset, joiden välttämistä pidetään yhtenä Kekkos-vuosien torjuntavoitoista.
Puhe turvallisuuspoliittisista ratkaisuista on samalla pinnan alla puhetta siitä, mihin Suomi oikein kuuluu. Siihen vastaaminen ei ole aivan helppoa. Tämä maa kun on länttä, mutta samalla se on itää ja pohjoista. Sekä poliittisessa että henkisessä maantieteessä, mitä ei aina haluta myöntää.
Jossain päin Oulun Kastellia on vanhan linnan paikka - linnan, joka oli ruotsalaisten suoja Novgorodia vastaan, tai päinvastoin, tai vuoron perään molempia. Oulujoki oli karjalaisten reitti merelle, ja Pähkinäsaaren rauhan jälkeen osa Novgorodin etupiiriä.
Novgorod oli valtio, jonka muisto on syystä tai toisesta täysin hiipunut niin lännessä kuin idässä. Sitä ei kannattaisi unohtaa. Se oli hyvin järjestäytynyt pappis- ja kauppiasvaltio, jota Venäjälle hyökänneet mongolit eivät koskaan vallanneet, ja jonka kansankokoukset toteuttivat demokratiaa siinä määrin kuin se viime vuosituhannen alkuvuosisatoina oli mahdollista.
Sen valtion taru päättyi Moskovan nousuun, ja Iivana Julma päätti sen tavalla, joka sai Laatokkaan virtaavan Olhavajoen värjäytymään verestä punaiseksi.
Tämä lienee se kuva Venäjästä, joka yhä on monen suomalaisen selkäytimessä. Ei kauppiaiden vauras ja hurskas Novgorod, vaan aina arvaamaton Moskova.
Historiallinen muisti elää myös Venäjällä. Miksi oikeastaan Moskovan läheltä yhä löytyy Tverin karjalaisten alue? Siksi, koska heidän piti lähteä pakoon Ruotsia, joka toi silloisille asuinseuduille omaa uskontoaan ja uutta asutusta tavalla, josta nyt puhuttaisiin etnisenä puhdistuksena.
Mutta toisaalta, miksi Pietari, tuo kaupungeista kaunein, on yhä olemassa? Koska Suomen armeija pysäytti etenemisensä jatkosodassa Kannakselle eikä liittynyt Leningradin saksalaiseen saartorenkaaseen, Berliinin pyynnöistä huolimatta.
Suomen suhteissa itään on vuosisatojen erikoinen kerros, hyvää ja pahaa päällekkäin. Tsaarien aika ei ollut vain sortokausia, se oli myös kukoistavaa autonomiaa ja omaa rahaa, maan parhaat suvut lähettivät poikiaan tekemään uraa keisarikunnassa, ja Pietari oli ikkuna suureen maailmaan. Senkin ajan muisto on nyt hiipunut, vähän Novgorodin lailla.
Sen sijaan että Venäjän arvaamatonta kehitystä taivastellaan tai koko paikalle käännetään selkä, sitä pitäisi opetella tuntemaan. Se auttaa, tulipa sitten jatkossa eteen mitä tahansa.
Nato-jäsenyyttä on perusteltu Venäjän uhkalla, vaikka ei siellä mitään uhkaa nyt ole, ei ainakaan sotilaallista sellaista.
Sitä on vastustettu jännityksen kasvuun viitaten, vaikka Venäjä itse tekee Naton kanssa yhteistyötä nyt niin paljon kuin ennättää.
Juurikaan Natoa ei katsota sellaisena asiana, mikä se ehkä sittenkin on: osana aika rutiininomaista yhteistyötä Euroopan maiden välillä. Se ei ole suuri periaatekysymys, ellei sitä sellaiseksi haluta tehdä. Norjassa pelätään EU:n vievän itsenäisyyden, Suomessa pelätään Naton vievän itsenäisyyden, eikä kumpikaan pidä paikkaansa.
Nykymaailmassa itsenäisyys on ennen muuta kiinni itsetunnosta, johon kuuluu myös historian taju. On jotenkin hämmentävää tavata koulutettuja, kansainvälisesti suuntautuneita ja paljon matkustaneita suomalaisia, jotka eivät ole koskaan käyneet Pietarissa, muutaman tunnin junamatkan päässä Helsingistä.
On myös jotenkin häiritsevä ajatus, että maan pääministeri ei virkaan päätyessään osannut kunnolla käyttää maan toista kieltä. Ruotsin taito kun on ehdottoman oleellinen avain Suomen omaan historiaan ja nykyiseen identiteettiin.
Eniten Suomessa viime ajat käytyä keskustelua hämmentää ehkä se, että kiintopisteet ovat hukassa. Täältä on totuttu katsomaan vuoroin Tukholmaan, Pietariin, Berliiniin, Moskovaan ja Brysseliin, mutta nyt viimeisimmässä tukipisteessä Brysselissäkin tuntuu pallo olevan jotenkin kateissa. Saattaa olla, että listalle olisi seuraavaksi ollut nousemassa vahvimmin Washington, mutta amerikkalaisten nykyhallinnon harhainen politiikka on tehnyt sinne tukeutumisen mahdottomaksi.
Mitä on jäljellä? Kuuluminen Euroopan ytimeen? Täällä Kostamuksen ja Haaparannan välissä ajatus tuntuu vähän kaukaiselta.
Euroopan unionin pohjoinen ulottuvuus on kutistunut poliittisesta visiosta toimintaohjelmaksi, jota kukaan ei lue. Se on sääli, sillä sen ajatuksen kautta olisi voinut syntyä jotain enemmän. Pohjoinen ulottuvuus kun pitää sisällään ne perustekijät, joiden sisältä nykyinen Suomi löytyy: suhde Venäjään, pohjoismaat, Itämeri ja Baltia, ja kaikki tämä EU:n kautta. Itä, länsi ja pohjoinen, siis jotain aidosti omaa.
Tämän ajatuksen jalostaminen ei ole edennyt. Alueen yhteistä poliittista näkemystä ei koskaan noussut. Samaan aikaan koko pohjoismaisuuden yhdistävä ajatus on hiipunut hiipumistaan, eikä käsite "Pohjola" sano oikein kellekään enää mitään.
Vieressä olevalta Venäjältä halutaan sulkea silmät ja korvat, pohjoismaisuus ei ole ollenkaan kurssissa, amerikkalaisia nyttemmin inhotaan, Natoa vastustetaan, EU:sta ei saada käsitystä, ulkomaalaisia ei ylipäätään kaivata maahan. Tässäkö kuva Suomesta 2000-luvun alussa?
Toivottavasti ei sentään, sillä jos on, se jos mikä uhkaa tämän maan tulevaisuutta. Kun kieltää muut, kieltää ennen pitkää itsensäkin.