Suomessa tällä viikolla virallisella vierailulla käynyt Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves lausui Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa (HS, 11.5.2014) viisauden, jonka soisi kaikkien suomalaisten poliitikkojen omaksuvan. John Maynard Keynesiin viitaten hän totesi: ”Kun tosiasiat muuttuvat, minä muutan mieleni.” Viime kuukausina Suomessa käyty turvallisuus- ja puolustuspoliittinen keskustelu osoittaa, että meillä ei ajatella näin.
Suomen kansallinen puolustusratkaisu on pitkän kehityksen ja eri vaiheissa saatujen kokemusten muokkaama. Siinä on kolme kulmakiveä. Yleinen asevelvollisuus on paras vaihtoehto Suomelle, koska meitä on suhteellisen vähän ja koska maamme pinta-ala on suuri ja sillä on pitkät maarajat. Lisäksi siirtyminen palkka-armeijaan olisi kansantaloudellisesti kallista. Me myös puolustamme Suomen koko maa-aluetta ja rakennamme puolustusvoimien organisaation ja toimintatavat tämän mukaisesti.
Puolustuksemme kolmas kulmakivi on sotilaallinen liittoutumattomuus. Kylmän sodan kokemusten opettamina meillä on opittu ajattelemaan, että Suomi pystyy parhaiten puolustamaan etujaan kun se ei kuulu mihinkään puolustusliittoon. Tätä periaatetta on kuitenkin lievennetty niin sanotulla Nato-optiolla. Sen mukaan Suomi voi harkita sotilaallista liittoutumista jos turvallisuustilanteemme muuttuisi merkittävästi huonompaan suuntaan.
Nato-optiota on toistettu valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa jo yli kymmenen vuoden ajan. Optio on ollut poliittinen kompromissi. Enemmistö puolueista on vastustanut sotilaallista liittoutumista ja kansalaiset ovat olleet pitkälle samaa mieltä, sillä vain noin viidennes suomalaisista on eri aikoina kannattanut maamme liittymistä Natoon. Vasta viime kuukausien aikana tämä yksituumainen jäsenyyden vastustaminen on alkanut horjua.
Suomen Nato-optio on perustunut optimistiseen näkemykseen Venäjästä ja Euroopan tulevaisuudesta. Kylmän sodan päättymisen jälkeen uskottiin, että Venäjä olisi tulossa uudella tavalla mukaan kansainväliseen yhteistyöhön. Presidentti Boris Jeltsinin valtakaudella tämä oli luonnollista.
Presidentti Vladimir Putinin vuonna 2000 alkanut valtakausi on kuitenkin osoittautunut toisenlaiseksi. On käynyt yhä selvemmin ilmi, että Venäjällä on vankka neuvostokauden kaipuu, johon liittyy halu palauttaa sen vahva asema kansainvälisessä järjestelmässä.
Suomessa on Putinin kaudella silti uskottu, että Venäjä on muuttunut pysyvästi, että paluuta neuvostoajan toimintatapoihin ei ole. Siksi olemme olleet valmiita heikentämään puolustuskykyämme luopumalla jalkaväkimiinoista, leikkaamalla puolustusvoimien miesvahvuutta ja aseistusta sekä pitäytymällä liittoutumattomuusratkaisussa.
Nato-jäsenyyttä on vastustettu vetoamalla siihen, että Suomeen ei kohdistu enää mitään sotilaallista uhkaa, joten jäsenyys on tarpeeton.
Kun Venäjä vuonna 2008 käytti sotilaallista voimaa ratkaistakseen kiistansa Georgian kanssa, syytettiin tapahtuneesta pääasiassa Georgian johtoa. Katsottiin, että se sai syyttää vain itseään siitä, että Abhasia ja Etelä-Ossetia irrotettiin sen yhteydestä.
Tilanteesta huolestuneille vakuutettiin, että tapahtumat olivat poikkeus ja että niillä ei ollut eikä saanut olla vaikutusta Suomen ja Venäjän tai lännen ja Venäjän välisiin hyviin suhteisiin.
Meille korostettiin kuukaudesta ja vuodesta toiseen, että turvallisuusasemassamme ei ollut tapahtunut muutosta ja että Nato-keskustelussa ei tullut ottaa esille kysymystä jäsenyydestä. Meillä oli kaikki hyvin eikä muutoksia muka tarvittu.
Ilveksen ja Keynesin klausuuli ei ollut edelleenkään ajankohtainen. Sitten tuli vuosi 2014 ja presidentti Putin päätti riistää Krimin Ukrainalta. Venäjä liitti itseensä alueen vastoin solmimiaan sopimuksia. Kansainvälisestä järjestelmästä katsoi hetkessä luottamus, jonka oli uskottu juurtuneen siihen pysyvästi.
Venäjä rikkoo yhteisesti hyväksyttyjä kansainvälisiä käytäntöjä ja käyttää sotilaallista voimaa itsenäistä naapuriaan vastaan. Siksi olisi loogista ajatella, että Nato-option merkitys muuttuisi – olihan aikaisemmin todettu, että option lunastamista ei tarvita, koska meihin ei kohdistu mitään turvallisuusuhkaa.
Vastustuksen perustelu on kuitenkin muuttunut toiseksi. Nato-optiosta ei saa nyt puhua, koska olemme keskellä yleiseurooppalaista kriisiä. Jos Nato-jäsenyydestä ei saa puhua silloin, kun meihin ei kohdistu uhkaa eikä silloin kun meihin kohdistuu uhka, eikö koko optio ole tarpeeton? Me olemme kriisissä, halusimme sitä tai emme. Tapahtumien nopeat käänteet osoittavat, että olosuhteet voivat muuttua ja ulottua kauas itse kriisialueesta. Tässä tilanteessa on edesvastuutonta, että työnnämme pään maahan kuin strutsi ja julistamme Nato-option käyttämistä pohtivat oikeutetut puheenvuorot pelkäksi ”hötkyilyksi”.
Jos tarkoituksena jo alun pitäen oli, että Nato-optiota ei tulla koskaan käyttämään, miksi se ylipäätään on otettu mukaan turvallisuus- ja puolustusratkaisuumme? Otsikossa esitettyyn kysymykseen on siksi selvä vastaus. Meillä ei ole koskaan ollutkaan mitään Nato-optiota. Alistumme mieluummin siihen, että Venäjä saa vapaasti rikkoa kansainvälistä oikeutta. Emme kuitenkaan voi enää toimia uskottavana osana kansainvälistä järjestelmää, jos sallimme Venäjän jatkavan nykyistä toimintaansa.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.