Kesäkuun uutisointi kertoi, että ruoan hinta Suomessa on Euroopan kärkisarjassa. Mitä on tapahtunut? Eikö kuluttajien taivas auennutkaan, vaikka innokkaimmat aikanaan lupasivat EU-jäsenyydestä halpaa makkaraa ja turvaa itärajan suunnalle?
Eurostatin tilaston uutisointi oli dramaattisempi kuin itse asia. Olemme tässä eurooppalaisessa tilastossa oikeassa seurassa muiden pohjoismaiden kanssa, kohtuullisin hinnoin. Mukaan on kerätty myös alkoholijuomat, mikä nostaa korin hintaa. Myös arvonlisäverokantamme on edelleen korkeahko, huolimatta viime syksyn viiden prosenttiyksikön alennuksesta.
Ostovoimaan eli tulotasoon verrattuna ruokakorin hinta on hyvin kilpailukykyinen. Keskiansiomme ovat kymmenessä vuodessa nousseet kolmanneksen -- nimellisesti -- ja ovat nyt 2 500 euron luokkaa. Ei voida olettaa, että Romaniassa tai Bulgariassa ruokakori maksaisi saman, jos keskiansio siellä on vain neljännes meikäläisestä.
Reaalisesti ruoan hinta ei Suomessa ole viiteentoista vuoteen juuri muuttunut. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tämän kevään selvitys osoitti, että ruoka on vain kolme prosenttia kalliimpaa nyt kuin viisitoista vuotta sitten. Vertailua vaikeuttaa aina ruoan laadun muutos. Ostamme yhä enemmän puolivalmiita tuotteita, joissa itse raaka-aineen osuus häviää selvästi tuotteen sisältämän työn arvolle.
Sanotaan, että kuluttaja on kuningas. Ruokaketjussa kuningas on kuitenkin se, joka on lähinnä kuluttajaa. Kauppias -- tai paremminkin ketjun sisäänostaja -- päättää tarjonnasta ja tuotteen hinnasta.
Viidentoista vuoden aikana kaupan osuus peruselintarvikkeiden hinnasta onkin kasvanut. Kauppa on onnistunut keskittämään ostojaan siten, että kaksi ketjua hallitsee suomalaista myymälämaailmaa.
Kaupalla on käsissään myös ylivoimainen valttikortti. Sen nimi on tuonti. Tuontipaine rassaa elintarviketeollisuutta Suomen kaltaisessa syrjäisessä maassa. Tuotantoketjujen ylösajo lähtee vuosien takaa eläinten ja rehujen kasvatuksesta. Jos tavaraa ei saada kotimaassa eteenpäin, ajautuu koko ketju vaikeuksiin. Kaupan turporuuvi on neuvotteluissa järeä.
Tuonti näkyy. Viisitoista vuotta sitten kaupan hyllyillä oli 80 prosenttia suomalaista ruokaa. Nyt kotimaisen osuus on enää puolet. Todellinen syöntiomavaraisuutemme on laskenut hälytysrajalle.
EU:n maatalouspolitiikan tavoite on saatavuuden lisäksi turvata kuluttajille kohtuullinen ruoan hinta. Yhteisön peruskirjassa puhutaan myös oikeudenmukaisen tulotason turvaamisesta tuottajille.
Hintatavoite on varmasti saavutettu, jos meillä ruoan osuus kotitalouksien menoista on enää runsaat 12 prosenttia. Viljelijän asema on sen sijaan heikentynyt koko ajan. Ketjun alkupään asemaa on horjuttanut myös ankarasti tulkittu kilpailulainsäädäntö. Viljelijöillä ei ole ollut ylitarjontatilanteissakaan mahdollista tehdä yhteisiä rajoitustoimia tai vaatia tuotteistaan minimihintaa.
EU:n tulevassa maatalousuudistuksessa tähän kiinnitetään huomiota. Hiljattain Suomessa vieraillut uusi maatalouskomissaari Darion Ciolos totesi keskusteluissa, että tuottajien asemaa on ketjussa parannettava. Tässä maatalouskomissaari on saanut myös kilpailukomissaarin tuekseen. Painopistettä maatalouspolitiikassa siirretään siis markkinaedunvalvonnan suuntaan.
Ruoka ja sen laatu vaikuttavat myös muualla kuin kukkarossa. Kysymys on myös ympäristön tilasta ja maaseudun elinvoimasta. Terveyskin on puntarilla.
Olen esittänyt ympäristöä ja lähiruokaa alemman arvonlisäverotuksen perusteeksi. Mietinnän paikka on jo tulevan verouudistuksen yhteydessä.