Suomen eduskunnassa on koko satavuotisen historian ajan pidetty täysistuntojen alussa tarkkaa kirjaa kansanedustajien osallistumisesta. Ensimmäiseksi toimitetaan aina nimenhuuto, joka nykyisin tapahtuu läsnäolonappia painamalla.
Mutta heti seuraavaksi edustaja voikin jo kääntyä kannoillaan, poistua salista tai koko talosta. Kuluneellakin viikolla on nähty pikapiipahtamisia läsnäolomerkinnän takia, vaikka aloitettiin juuri yhden vuoden tärkeimmän asian, valtion ensi vuoden budjetin, käsittely.
Niiden edustajien, jotka eivät tule täysistuntoon tai valiokuntien kokouksiin lainkaan, täytyy pyytää lupa poissaololle. Luvattomat poissaolot ovat vähentyneet, mutta kyllä lupalappusia edelleen ahkerasti ruksataan.
Tilastojen rävähdettyä iltapäivälehdissä kansan äimisteltäväksi toistuu tuttu kaava vuodesta toiseen. Poissaololistalla kärkisijoille yltäneet laittavat välittömästi selittely- tai oikaisumyllyn jauhamaan. Osa lupaa hanakasti parantaa tapansa. Ovathan tilastot myös oiva vaalipiirikohtainen selkään puukotuksen ase.
Onko kukaan kunnolla pohtinut, miksi tällainen järjestelmä on olemassa? Kansahan suorittaa kerran neljässä vuodessa sen oikean nimenhuudon.
Valtaosa edustajista suhtautuu työhönsä sitoutuneen asiallisesti. Mutta löytyy sellaisiakin edustajia, jotka kiiruhtavat juoksujalkaa istuntosaliin siksi, että ehtivät vaadittavan 15 minuutin sisällä tehdä nimenhuutopiipahduksen. Valiokunnissa pyörii sama rumba. Yleensä kansanedustaja on jäsenenä kahdessa valiokunnassa ja varajäsenenä yhdessä. Pahimmassa tapauksessa joku juoksee tukka putkella nimenhuudosta toiseen.
Joillekin napin painamisesta tuntuu tulleen nälänkin voittava kiima vain yhdestä syystä: ettei tule rekisteröidyksi luvatta poissaolijaksi. Kyse on pelkästä silmänlumeesta tai eräänlaisesta näyttäytymisteatterista.
On itsestään selvää, että kansanedustajien tulee olla työaikana työpaikallaan, mikäli poissaoloon ei ole asiallista syytä. Pelkän läsnäolonapin painamisellakaan ei ole merkitystä siihen, onko kansanedustaja hyvä vai huono edustajantoimessaan.
Poissaololappujen täyttö ja kaikki siihen liittyvä byrokratia ei taas ole mitään muuta kuin jäänne historiasta. Edustaja täyttää rasti ruutuun -lapun. Vaihtoehtoja poissaololle on tarjolla kolme: eduskuntatyöhön liittyvä virkatehtävä, sairaus tai muu syy, josta voi erikseen ruksata yksityisasian ja mainita erillisen perusteen.
Laput kiertävät sitten monen mutkan kautta eduskunnan puhemiesneuvostoon, joka "armeliaasti" myöntää luvan joka ikiselle poissaololle.
Kun eduskuntatyötä on monin tavoin järkeistetty, näille satavuotiaille jäänteillekin on aika tehdä jotain. Näin onneksi tapahtuu. Varapuhemies Ilkka Kanervan johtama työryhmä antaa vielä kuluvan syksyn aikana esityksensä.
Nimenhuudosta ei aiottane luopua. Ei ole syytäkään jättää asiaa täysin vaille valvontaa. Sen sijaan poissaololappujen byrokratiapyörittelystä on syytä luopua. Tietty kontrolli poissaoloilla pitää olla, mutta itse prosessi kaipaa kevennystä.
Jo nyt kansanedustajien poissaolot ovat kaiken kansan vapaasti töllisteltävinä netissä. Se ei kuitenkaan kerro poissaolon syytä eikä sitäkään, piipahtiko edustaja kenties vain minuutin työpaikallaan. Läsnäolonapin painaja saa puhtaat paperit.
Mitä jos edustajat pannaan itse kunnolla täyttämään ja näyttämään poissaolojen syyt?