2016 on Barack Obamalle viimeinen täysi vuosi Yhdysvaltain presidenttinä. Onko hän poikennut edeltäjistään muutenkin kuin vain ihonväriltään?
Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy ja millaisia odotuksia Obamaan asetti.
Vuosien 2008 ja 2012 presidentinvaalien kiistattomista voitoistaan huolimatta Obama ei ole ollut koko aikana kotimaassaan supersuosittu. Se ei ole nyky-Amerikassa kyllä edes mahdollista.
Ulkomaailman vastaus riippuu siitä, mitä supervallalta odottaa: pysyttelemistä taustalla vai aktiivista politiikkaa, sotimista myöten.
Obaman ensimmäinen kausi oli pitkään palokuntatyötä. Hän peri George W. Bushilta syvässä talouskriisissä uineen supervallan, joka poti lisäksi moraalista krapulaa Irakin sotaretkestä.
Poika-Bush ei ole katunut sotaa vieläkään. Pojan isä, ex-presidentti George H. Bush on sen sijaan arvostellut pojan sotaneuvonantajia kun taas liittolainen, Britannian ex-pääministeri Tony Blair on pyytänyt sitä anteeksi joiltakin osiltaan.
Obama piti vaalilupauksensa irtautua Irakin sodasta. Tätä päätöstä alettiin arvostella Yhdysvalloissa sen jälkeen kun terroristijärjestö Isis valtasi alueita Irakissa ja Syyriassa.
Obaman ykköskausi oli sellaista tasapainoilua, että häntä äänestäneet liberaalit tuskastuivat. Uudelleenvalinta oli politiikan sisältöä tärkeämpää. Tärkein saavutus oli sairausvakuutusjärjestelmä, jonka ansiosta enää, tai vielä, vajaat 12 prosenttia amerikkalaisista on ilman sen turvaa.
Vaisun avauksen jälkeen Obamania hiipui uudelleenvalintavaaleissa. Jos republikaaneilla olisi ollut parempi ehdokas kuin mormoni Mitt Romney, Obama olisi voinut vallan hyvin hävitä.
Toisella kaudellaan, kun uudelleen valitsematta jäämisen peikkoa ei enää ole, Obama on alkanut lunastaa häneen kohdistuneita odotuksia ja tehdä näköistänsä politiikkaa. Siitä on tosin langennut lasku: vuoden 2014 välivaaleissa republikaanit valtasivat kongressin molempien kamarien enemmistöt.
Ulkopuolelta arvioituna saldo on komea, etenkin ulkopolitiikassa.
Osama bin Laden saatiin kiinni, ja Yhdysvallat ja Kuuba ovat solmineet suhteet pitkän vihoittelun jälkeen. Iranin kanssa tehtiin sopimus sen ydinohjelmasta. Pariisissa solmittiin äsken lupaava ilmastosopimus.
Republikaaneille Obaman ulkopoliittiset saavutukset ovat totta kai antautumisia. Pariisin ja Kalifornian terrori-iskujen jälkeen häntä on alettu hiillostaa terrorismiuhan vähättelystä.
Arvostelijat vähät välittävät siitä, että syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen supervallan kotoperäiset terroristit ovat tappaneet Yhdysvalloissa enemmän ihmisiä kuin jihadistiterroristit.
Sen sijaan Lähi-idän rauhanprosessi, toisen kauden presidenttien vakioaihe, ei ole änähtänyt asetelmistaan. Tämä johtuu paljolti Obaman ja Israelin oikeistopääministerin Benjamin Netanjahun kireistä väleistä.
Sisäpolitiikassakin Obama on saanut enemmän aikaan kuin avauskaudellaan.
Tänä talvena ei saatu vakioriitaa liittovaltion budjetista, johon Obama onnistui sisällyttämään merkittäviä parannuksia sosiaaliohjelmiin. Hän lyhensi äsken muista kuin väkivaltarikoksista annettuja tuomioita useammilta kuin viisi edellistä presidenttiä yhteensä. Sairausvakuutusuudistus läpäisi korkeimman oikeuden seulan viime kesänä.
Epäonnistumisiakin on. Obama pitää suurimpana takaiskunaan sitä, ettei hän ole saanut aserajoituslakeja eteenpäin. Se ei ole kyllä Obaman huonoutta, vaan aselobbyn jästipäisyyttä.
Obama lupasi jo ennen valintaansa sulkea Kuubassa olevan Guantánamon sotilasvankilan, jossa on yhä satakunta terrorismin vastaisen sodan ajan ”vihollistaistelijoita”.
Guantánamon avulla Yhdysvallat on kiertänyt vankien tuomisen oikeuden eteen. Toteutumaton sulkemislupaus kolkuttaa häpeäpilkkuna Obaman omaatuntoa. Hän voi yrittää sulkea tukikohdan omalla päätöksellään, viemättä asiaa kongressin raadeltavaksi.
Niin, onko Obama ollut erilainen presidentti? Kyllä ja ei. Supervallan politiikka ei voi heilahdella kovin paljon johtajansa mukaan.
Tärkeintä ja historiallista oli, että Obama valittiin. Se oli tärkeämpää Yhdysvalloille kuin maailmalle. Tie on nyt auki vaikkapa nais- tai latinopresidentille.
Suurten presidenttien joukkoon Obamalla on vielä matkaa. Edellytyksiä olisi, mutta riittääkö aika?
Kolumni