Naton vastustajat sanovat, että jäsenyydelle ei ole juuri nyt perustetta, mutta jos tarvetta ilmenee, niin ehkä sitten liitytään. Näin määritelty Nato-optio tarkoittaa useimmille, että Natoon voidaan mennä vasta, jos joku aikoo hyökätä tänne. Se on kaksinkertainen huijaus.
On mahdotonta kuvitella kenelläkään olevan syytä aloittaa sota Suomea vastaan. Ja varsinkin jos niin silti kävisi, Natoon liittymisen mahdollisuudet juuri siinä tilanteessa olisivat tasan nolla.
Näin rajattu Nato-optio on samanlaista lumepuhetta kuin kylmän sodan aikaiset turvallisuuspoliittiset korulauseet. Se on yhtä hupaa tavaraa kuin olivat ystävyys ja luottamus Neuvostoliittoa kohtaan. Näiden sanojen käyttäjät eivät yleensä tarkoita mitä sanovat.
Jotkut Nato-vastustajat ovat esittäneet, että Nato-jäsenyyttä ei tarvita, jos rauhantilan rakenteet muuttuvat sopivasti. Parin viime vuoden aikana heidän ainoa toiveensa kuitenkin romahti, kun kuihtui pois se unelma, että Euroopan unioni voisi tarjota turvatakuun, Nato-suojan ilman Natoa.
Unionin toimintakyky on jumiutunut liian suuren ja tasoltaan kirjavan jäsenkunnan aiheuttamaan sekamelskaan, ja talouskatastrofi on lamauttanut euroalueen. Unioni ei pysty minkäänlaiseen turvallisuus- eikä varsinkaan sotilaspolitiikkaan. Se ei pelasta Suomea Nato-jäsenyyden miettimisestä.
Nato-jäsenyyttä suoraan tai nurkan takaa vastustavia yhdistää Venäjän pelko, joka kasvaa Neuvostoliiton aiheuttamasta traumasta. Siksi lumepuhe Natosta brodeerataan kauan sitten Neuvostoliiton mielistelemiseksi sommitellun mallin mukaan.
Kylmästä sodasta selviäminen ei perustunut siihen, että olisi jätetty tekemättä sellaiset asiat, joita naapuri vastusti. Siitä selvittiin, koska Suomi teki monia itselleen tärkeitä asioita, vaikka Neuvostoliitto ei pitänyt niistä.
Suomi soluttautui läntiseen rahoitusmaailmaan jo 1940-luvun lopulla, sen sotilastiedustelu aloitti yhteistyön Yhdysvaltain kanssa 1950-luvulla, se järjesti suhteensa Eftaan 1960-luvulla ja EEC:hen 1970-luvulla, vahvisti puolueettomuusasemaansa Ety-prosessissa, loi puolustuskyvyn, joka rajoitti Neuvostoliiton toimintamahdollisuuksia, liittyi täysjäseneksi Eftaan ja lopulta Euroopan neuvostoonkin.
Efta- ja EEC-ratkaisut jouduttiin tekemään monen koukeron kautta, ja Neuvostoliiton paine Suomea kohtaan sai ne näyttämään alistumiselta naapurin komentoon. Tyylipisteitä ei tullut, mutta suorituspisteitä kylläkin. Eftan täysjäsenyys ja Euroopan neuvostoon liittyminen olisivat olleet mahdollisia paljon ennen kuin Suomi uskalsi. Mutta niidenkin päätösten perussisältö oli se, että Suomi sitoutui läntisiin yhteisöihin toisin kuin Neuvostoliitto toivoi.
Neuvostoliiton tyhjiin raukeamisen jälkeen Suomen lähestyminen läntiseen puolustusyhteistyöhön on ollut toisinto sen ensimmäisistä askeleista kohti läntistä talousintegraatiota. Naton rauhankumppanuusohjelmaan liittyminen oli samanlaista puolen askeleen politiikkaa kuin Efta-yhteyden pehmennys Finefta-sopimuksella ja EEC-kytköksen naamioiminen vapaakauppajärjestelyksi.
Turha Finefta-koukero oikaistiin 1980-luvulla, ja Suomi liittyi Eftan täysjäseneksi. Täysipainoinen elämä koko Länsi-Euroopan kattavan unionin kanssa alkoi Neuvostoliiton romahdettua. Molemmat ratkaisut tapahtuivat pelonsekaisen viivyttelyn jälkeen. Suomi oli todella hidas huomaamaan, miten sen toimintavapaus lisääntyi sitä mukaa kun naapuri muuttui. Sama lähisokeus vaivaa edelleen.
Puolustusintegraatio on kohta parikymmentä vuotta haparoinut samassa sekavuuden tilassa kuin Finefta-järjestelmän purkaminen ja neuvottelujen aloittaminen EU:n jäsenyydestä. Taivas ei kuitenkaan romahtanut, kun Suomi liittyi Eftan täysjäseneksi, eikä siitä, että se neuvotteli unionin kanssa ja lopulta liittyi siihen. Ennustan, että se ei romahda silloinkaan, kun Suomen rauhankumppanuus joskus muuttuu Nato-jäsenyydeksi.
Niin kauan kuin suomalaiset kyselevät ja kuulostelevat Venäjän suhtautumista heidän Nato-jäsenyyteensä, naapuri tietysti ärhentelee ja on tyytyväinen kun suomalaiset pelkäävät. Venäjä on kuitenkin sopeutunut kuuden entisen Varsovan liiton jäsenen ja kolmen entisen neuvostotasavallan Nato-jäsenyyteen. On mahdotonta kuvitella, että kaiken tämän jälkeen se voisi ryhtyä mihinkään dramaattiseen Suomen Nato-jäsenyyden takia.
EU ei pysty yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Vain Nato pystyy tarjoamaan sellaisen lisätuen. Suomi toimii jo kuten Naton jäsenet, vaikka ei vielä osallistu sen päätöksentekoon. Ei pidä pyydellä anteeksi jos Suomi tässä tilanteessa alkaa neuvotella Nato-jäsenyydestä.
Oman edun ajamista ei tarvitse hävetä.
Tuleva turvallisuusselonteko saattaisi kuulemma luvata puolustusmäärärahojen kasvua ehkä joskus vähän myöhemmin. Kokemuksesta tiedetään, että tällaiset turvallisuuspoliittisen keskustelun tukehduttamiseksi annetut hätälupaukset eivät yleensä toteudu.
Ja vaikka määrärahat joskus palautuisivatkin entiselle tasolle, ilman Nato-jäsenyyttä Suomi ei pysty 2020-luvulla uusimaan superkalliita asejärjestelmiään niin, että puolustuskyky säilyisi edes nykyisellä tasolla.
Jos optioon liittyy jonkun vaihtoehdon pois sulkeva ehto, se ei ole optio. Optio tarkoittaa, että kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, ja perustelut ratkaisevat valinnan.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.