Something Else, irlantilaista nykytaidetta Oulun taidemuseossa 16.3. saakka.
Näyttelyluettelo: Something Else, irlantilaista nykytaidetta. Turun taidemuseo, 2002.
Turun taidemuseon kokoama ja museon johtajan Maija Koskisen kuratoima näyttely Something Else on vallannut Oulun taidemuseon ensimmäisen kerroksen tilat.
Alaotsikkonsa mukaan kokonaisuus esittelee irlantilaista nykytaidetta.
Reilut parikymmentä taiteilijaa edustavat valtiollisesti kolmea eri aluetta: Irlantia, Pohjois-Irlantia ja Iso-Britanniaa. Jo tästä voisi päätellä, että ollaan herkällä maaperällä.
Koskisen näyttelyluettelossa kirjoittaman mukaan irlantilaisesta nykytaiteesta tapaa suomalaisesta poiketen rehellistä voimaa ja kriittistä kantaaottavuutta. Siitä näyttelylle nimi Something Else (jotain muuta).
Väkivalta, jonka uutisista imemämme stereotypian mukaan liitämme Irlantiin, on mukana monessa teoksessa. Onhan se myös osa irlantilaisten arkea.
Nigel Rolfen suuret valokuvat kertovat asiasta ilmiselvällä verellä ja toisaalta välillisemmin Lambeg-rummulla, joka kautta vuosien on symboloinut Irlannin yhteiskunnallista konfliktia.
Rolfen teoksissa näyttelyn idea saa konkreettisuutta. Hänen rumpunsa ovat irlantilaiselle selkeän poliittisia, mutta miten ne ymmärtyvät täällä pohjoisessa?
Kulttuurisissa konteksteissa liikkuu myös Mark McLoughlin. Hän rinnastaa Suomesta ja Irlannista löytämiään lyhenteitä, joissa on samat kirjaimet mutta eri merkitys. Suuriin valokuviin on tallennettu muun muassa kirjaimet UFF, jotka meillä kuvaavat humanitaarista ja heillä puolisotilaallista järjestöä.
Itseensä kohdistuva väkivalta on esillä Cecily Brennanin teoksissa. Vahvana kuvana tulee esille lampaan sydämistä tehty kaulus, joka on nähtävillä myös näyttelyluettelon kannessa.
Myös pienet maalaukset itsemurhayrityksistä ja teräksiset rannesuojat, jotka tarjoillaan kuin kylpyhuoneen peilihyllyllä, vaikuttavat.
Näyttelyn ripustus on väljähkö ja se antaa tilaa Brennanin tekemien tapaisten pienehköjenkin töiden tulla esille.
Esillepanossa on kuitenkin tiloista juontuvia ongelmia. Ne hyppäävät näkyville tutustuessa suureen A-saliin sijoitettuun Willien Dohertyn videoteokseen Same old story.
Tarina esitetään kahden yhtäaikaisesti asioita eri etäisyydeltä seuraavan kameran välityksellä kahdella vastakkain asetetulla valkokankaalla. Sen myötä tulee ilmeiseksi, että Oulun taidemuseo tarvitsisi enemmän luonnonvalottomia tiloja, joissa ilmastointi ei ääntelisi kaiken muun alleen peittävällä tavalla.
Videoita on esillä monia muitakin ja niitä on ripoteltu eri tiloihin tv-monitoreista nähtäviksi.
Yllättävä on Anne Tallentiren video sarjasta Drift. Siinä kuvataan työntekijöitä, jotka tekevät työnsä hyvin jos se ei näy. Näitä näkymättömän työn sankareita ovat muun muassa kadun lakaisijat ja etenkin Tallentiren erittäin visuaalisesti tallentama ikkunanpesijä.
Liikkuvalle kuvalle pyhitetyssä tilassa esitellään Frances Hegartyn video- ja ääni-installaatiota Auto Portrait. Yhdeksänvuotiaana, vain iiriä puhuvana tyttönä Irlannista Skotlantiin joutunut Hegarty kertoo tarinansa tavalla, joka luo tilaan aidosti ahdistavan tunnelman.
Väkivallan ja poliittisten levottomuuksien lisäksi Vihreän saaren tulee liittäneeksi olueeseen, viskiin, punapäihin ja miksei myös maatalouteen. Siitä ponnistavaa ja perinteisin menetelmin tehtyä taidetta on Dermot Seymourilta, joka maalaa tarkasti maatalouden eläimistöä symbolismin vivahtavissa töissään.
Symbolismia, ehkä myös huumoriakin on näkevinään Dorothy Crossin satulassa, jossa lehmän ylöspäin sojottavat utareet on asetettu istuimen päälle.
Kansallisuuskäsitteeseen usein yhdistettäviä maisemakuviakin on esillä. Niitä on Mary Lohan jotenkin lohduttomina öljyllä maalattuina merimaisemina tai Mary McIntyren valokuvina.
Samaan teemaan maantieteen kautta liittyy Kathy Prendergastin Yhdysvaltain kartta, johon hän on merkinnyt kaikki sieltä löytämänsä paikannimet, joissa on sana lost (kadonnut). Ja niitä on paljon.
Turussa, Helsingissä ja Oulun jälkeen vielä Joensuun taidemuseossa nähtävä Something Else -näyttely tarjoaa tähän asti laajimman irlantilaisen nykytaiteen katselmuksen maassamme.
Esillä oleva taide on irlantilaisten taiteilijoiden tekemään, eli siis irlantilaista nykytaidetta. Siitä huolimatta ei ole kovinkaan yksiselitteistä, että se määrittyisi jotenkin irlantilaiseksi. Ei ainakaan näin suomalaisena sitä katsoessa.
Ei tule kovinkaan vakuuttuneeksi, että näyttely olisi jotain nimensä mukaisesti jotain muuta. Olisiko se kuitenkin sitä samaa? Yhteiskunnallisuutta saattaa olla enemmän kuin suomalaisessa nykytaiteessa yleensä, mutta toisaalta kyllä sitä suomalaisestakin löytää, jos hakee.
Näyttelyn teokset ovat vahvoja osoituksia kuvataiteen mahdollisuuksista ilmentää elämää, joka perustaltaan taitaa olla kaikkialla aika samanlaista.
Toki on niin, että taide kiinnittyy maaperäänsä. Mutta (varsinkin nykyään) sen maaperä on usein myös aika yhteinen, kansainvälinenkin.
Koskisen näyttelyluettelossa esittämä kysymys, onko perusteltua puhua nykytaiteesta yhdessä kansallisuuskäsitteen kanssa, jääkin kiinnostavasti ilmaan.