Joululoma Suomessa on taas ohi. Alku meni niin kuin joululoman pitikin mennä; aloitin Antellin Tiernapoika -pipareilla Oulun Rotuaarilla. Loppu meni niinkuin sen ei pitänyt mennä; kauhistuneena ja sanattomana nenä tv-ruudussa, aivan viimeiset päivät Töölön asunnossa Helsingissä, missä lopulta viereisen korttelin sairaalaan saapuivat tsunamin uhrien onnekkaimmat.
Töölössä sana kiersi; tavalliset tuppisuutkin puhuivat nyt naapuriensa kanssa. Katastrofi ei ollut lähentänyt vain maailman kansoja, vaan se tiivisti myös sitä pientä lähipiiriä, jonka kanssa ei oltu juuri totuttu hississä tai porraskäytävässä lörpöttelemään, ei ainakaan Helsingissä.
Tosin ei lörpötelty nytkään, vaan toisaalta surtiin, toisaalta ihmeteltiin ja kauhisteltiin päättäjien käsittämätöntä saamattomuutta ja haluttomuutta katastrofin alkuvaiheessa. Ei tuntunut kovin hääviltä olla suomalainen. Joku talossa tiesi kertoa, että kun peruspalveluministeri Liisa Hyssälä oli mennyt käymään viereiseen sairaalaan katsomaan katastrofin uhreja, potilaat ja näiden sukulaiset olivat haukkuneet hallituksen lyttyyn. Sama sitten luettiin seuraavan aamun lehdestäkin.
Palautetta ei kuulemma sairaalassa tarvinnut pyytää. Miksi lentokoneet lähtivät tyhjinä Thaimaahan? Miksi niiden mukana ei herra ihme tuotu edes puhdasta juomavettä? tivasivat potilaat.
Nopea soitto saksalaiskollegalle paljasti, että saksalaiset lähettivät välittömästi matkaan nimenomaan vedenpuhdistuskalustoa. Samalla Saksasta sinne meni kyllä myös meillä jo surullisen kuuluisiksi tulleita pelastusjoukkoja.
Ainakaan Töölön sairaalaan saapuneille tsunamin uhreille ei kelvannut selitys siitä, ettei Suomen FRF -joukkojen tukea olisi tarvittu. Joukossa kun oli sellaisiakin, jotka olivat joutuneet makaamaan täysin avuttomina thaimaalaisen kyläsairaalan lattialla parikin vuorokautta. Ne, jotka loukkaantuivat eivätkä kyenneet pelastautumaan, eivät enää olleet valittamassa pelastusjoukkojen puutetta.
Ministeri Hyssälä puolustautui sillä, että tieto ei kulkenut. Jokainen voi kuvitella monia mahdollisia nopeita tietokanavia, mutta ainakin kaksi niistä on yleisesti tiedossa: entisen ministerin Sauli Niinistön heti sunnuntaina päivällä Suomeen antama selväsanainen raportti hävityksestä ja valtiosihteeri Risto Volasen pojan puhelu alueelta isälleen samana päivänä.
Silti meillä pääsivät sunnuntai-iltana eetteriin kryptiset sanat siitä, ettei yhtään suomalaista ollut kadoksissa.
Miksi? Siihen odotetaan nyt vastausta pelastustoimia tutkivan lautakunnan työn tuloksena. Vai odotetaanko oikeasti? Jos näin todella on, miksi lautakunnassa ei ole juuri muuta kuin poliittisia toimijoita? Vai onko lopputulos yhtä ennalta selvä kuin presidentti Martti Ahtisaaren johtaman edellisen komitean työssä, missä Turkin EU-jäsenyyteen ei edes uskottavuussyistä löytynyt yhtään haittapuolta.
Meillä Suomessa ollaan aina kärkkäitä ilkkumaan ruotsalaisten ikuiselle jahkailulle, joka estää nopean toiminnan. Tällä kertaa emme itse jääneet heistä jälkeen. Mutta Ruotsissa sen sijaan tarmokkuutta näyttää löytyvän asian perinpohjaiseen selvitykseen, eikä jälkipyykin odoteta siellä suinkaan tuottavan Omo-valkoista tulosta.