Kirjoittaja on oululainen
arkkitehti ja kriitikko
Alunperin meinattiin tehdä suuri satelliittikaupunki yliopiston kampusalueen viereen. Asuntoja Kuivas- ja Pyykösjärvien tienoille kaavailtiin jopa 35 000 ihmisen tarpeisiin.
Yliopisto rakennettiin. Sen toteuttamisaikataulu venyi, mutta iso siitä tuli ja päärakennuksensakin se lopulta sai. Suurisuuntaista satelliittikaupunkia ei koskaan syntynyt. Kaijonharjusta tuli lähiö yliopiston kylkeen.
Lähiöissä taitaa yleisesti olla näkyvissä se, miten rakentamisessa uudet ja liian korkealentoiset ideat usein johtavat huonoihin lopputuloksiin. Syynä on osaltaan suunnittelijoiden ammattitaidon rajallisuus ja toteuttamiseen liittyvät kompromissit.
Kaijonharjussa on eri vuosikymmenten rakentamista. Ajanjaksojen vaihtuminen näkyy julkisivumateriaaleissa, kun betoni muuttuu punatiileksi tai sitä jäljitteleväksi tiililaataksi.
Uudemmassa rakentamisessa on nähtävissä enemmän arkkitehtonista tavoitteellisuutta ja myös 1970-luvun betonikolosseja inhimillisempää mittakaavaa, harjakattojakin.
Vuosien mittaan lähiörakentaminen on saanut ansaitsemaansa kritiikkiä. Siitä huolimatta, että asukkaat sanovat viihtyvänsä, ei lähiöitä voi pitää mitenkään onnistuneena osana suomalaista kaupunkirakentamista.
Lähiöt kaipaisivat parantamistoimia. Toisaalta toivoisi, että uusi kaupunkirakentaminen olisi jotain muuta kuin lähiöt ovat. Ikävä kyllä näyttää vain siltä, että yhä edelleen rakennetaan melko tavalla perinteisiä lähiöitä.
Vaihtoehtojakin toki on kokeiltu. On uutta puukaupunkia. On tiivistä ja matalaa. Mutta onko niistä rakennusalan konservatiivisella kentällä todellisiksi vaihtoehdoiksi betonielementteihin perustuvalle kerrostalovaltaiselle lähiörakentamiselle?