Venäjän alkuvuodesta toteuttama Krimin valtaus ja sen liittäminen osaksi Venäjää on synnyttänyt erilaisia tulkintoja. Lännessä on oltu hyvin yksimielisiä: toimenpide rikkoi sekä kansainvälisen oikeuden periaatteita että Venäjän viimeisten runsaan 20 vuoden aikana solmimia sopimuksia. Venäjä sen sijaan näkee toimineensa Krimin ja Ukrainan suhteen täysin korrektisti. Vladimir Putin on käsitellyt Ukrainan tapahtumia useaan eri otteeseen. Pitäessään 4.12.2014 Moskovassa kansakunnan tilaa käsitelleen puheen hän väitti, että ”Krim on Venäjälle pyhä”, että ”Venäjän kansan yhtenäisyyden ja keskitetyn valtiojärjestelmän kehitys alkoi Krimiltä” ja että ”Krim, Sevastopol ja muut paikat siellä ovat osa Venäjää nyt ja aina”. Myös lehdistötilaisuudessaan viime viikolla hän sysäsi vastuun tilanteesta Ukrainalle.
Presidentti Putinin Krimin ja Ukrainan tapahtumia koskevat näkemykset ovat kuitenkin hyvin ongelmallisia. Jonkun alueen julistaminen pyhäksi osaksi toista herättää kysymyksiä. Kuinka pitkä aika tarvitaan, että joku alue muuttuu pyhäksi? Miten kaukaiseen menneisyyteen pyhyys voi perustua? Onko myös muilla kuin Venäjällä oikeus pyhiin alueisiin ja miten niitä koskevat erimielisyydet tulisi ratkaista? Olisiko venäläisen tulkinnan mukaan Karjala taas ”pyhää suomalaista aluetta”?
Suomessakin on monella suulla väitetty, että Krimin miehitys on tapahtunut tosiasia ja että siksi pakotteet eivät ole oikea tapa ratkaista syntynyt kriisi. On kuitenkin ongelmallista tuomita jonkun alueen valtaus sanallisesti ja sitten todeta, että asian suhteen ei voi tehdä mitään. Tällä tavoin vääräksi tulkittu teko muuttuu jollakin tavoin hyväksyttäväksi. Krim ei ole Venäjän omaisuutta. Yksityiskohtaisempi sukellus sen monisäikeiseen historiaan on siksi paikallaan.
Krimin historiaa voi tarkastella tuhansien vuosien päähän. Se on ollut osa Venäjää vain 1700-luvun loppupuolelta vuoteen 1954 ja uudelleen tämän vuoden alusta eli vajaan 200 vuoden ajan. Sen sijaan Krim oli jo antiikin aikana monien eri kansallisuuksien asuttama. Sen pohjoisella tasangolla eli useita turkinsukuisia heimoja, ja etelärannikolta löytyi ensin kreikkalaisia ja sitten roomalaisia, genovalaisia ja venetsialaisia siirtokuntia, jotka kävivät vilkasta kauppaa keskenään sekä pohjoisten arojen paimentolaiskansojen kanssa.
Itä-Rooman kukistuttua vuonna 1453 myös Krim alkoi nopeasti turkkilaistua. Se oli osa mongolien perustamaa niin sanottua Kultaista Ordaa, ja Krimin kaanikunta oli läntisin osa. Useimmat kaanikunnat joutuivat Venäjän alaisuuteen jo 1400–1500-luvuilla, mutta Krim pysyi osana ottomaanien valtakuntaa aina vuoteen 1783 saakka. Vasta tuolloin siitä tuli muodollisesti osa jo vuosisatojen ajan laajentunutta Venäjän valtakuntaa.
Krimin niemimaasta kehittyi nopeasti Venäjän ylimystön lomanviettopaikka sekä tärkeä viininviljelyn keskus. Jo Katariina Suuri oli aloittanut niemimaan etnisen koostumuksen muuttamisen rohkaisemalla venäläisten muuttamista sinne. Sen myötä alkuperäisväestön eli Krimin tataarien osuus alkoi nopeasti supistua. Kun heidän osuutensa asukkaista oli 1780-luvulla vielä 90 prosenttia, oli se 1800-luvun puolivälissä enää 6 prosenttia. 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon sotien myötä lähes 250 000 tataaria muutti Turkin alueelle.
Kun bolshevikit olivat voittaneet kansalaissodan, voimistui tataareihin kohdistunut vaino entisestään. Jo vuoden 1926 väestölaskennassa tataarien osuus Krimin väestöstä oli enää 25 prosenttia ja venäläisten yli 42 prosenttia. Stalinin puhdistusten aikana 1930-luvulla Krimiä venäläistettiin systemaattisesti pyrkimällä tuhoamaan tataarien kansallinen kulttuuri. Lopullinen isku tuli toisen maailmansodan myötä. Koska osa tataareista asettui sodan puhjettua saksalaisten puolelle, päätti Stalin toukokuussa 1944 karkottaa kaikki tataarit Krimiltä. Pääosa heistä joutui muuttamaan vaikeissa olosuhteissa Uzbekistaniin.
Toisen maailmansodan jälkeen tataarien kulttuurillinen joukkotuho oli vaiettu puheenaihe Neuvostoliitossa. Heidän jättämiinsä kyliin muutti uudet venäjää puhuvat asukkaat eri puolilta maata. Vuoden 1959 väestölaskennassa venäläisiä oli Krimin asukkaista yli 71 prosenttia ja ukrainalaisia yli 22 prosenttia. Maaliskuussa 1954 Neuvostoliiton korkein neuvosto päätti siirtää Krimin alueen Venäjän federaatiosta osaksi Ukrainaa. Ratkaisu oli hyvitys Ukrainan kärsimyksille 1930-luvulla ja maailmansodassa, mutta siihen ei sisältynyt tataarien oikeutta paluumuuttoon.
Tataarien kohtuuttomaan asemaan alettiin kiinnittää huomiota vasta perestroikan myötä. Vuonna 1989 heidän oikeutensa palata Krimille tunnustettiin muodollisesti. Tataarien yhteiselo Ukrainan hallinnon kanssa ei sekään ollut aina helppoa. Muuttoliike oli kuitenkin vilkasta, ja vuonna 2001 tataarien osuus Krimin väestöstä oli noussut 12 prosenttiin. Viime keväänä myönteinen kehitys kuitenkin pysähtyi jälleen ja tataarit on työnnetty takaisin marginaaliin. Venäjän hallitsemalla Krimillä heillä ei ole yhdenvertaisia oikeuksia.
Venäläiset ovat olleet Krimin suurin
väestöryhmä vain alle 100 vuoden ajan. Siksi Krimin määrittely Venäjän kannalta pyhäksi alueeksi on irvokasta historian vääristelyä, jolla yritetään peittää se tosiasia, että venäläiset ovat systemaattisella alkuperäisväestön tuhoamisella ja alistamisella muuttaneet radikaalisti alueen etnisen rakenteen. Tässä mielessä Krimin tataarien kohtalo ei ole edes mitenkään ainutkertainen.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.
Kolumni