Kokeneita kansanedustajia on jättämässä eduskunnan seuraavissa vaaleissa. Moni sanoo, että eduskunnan keskustelukulttuuri on muuttunut sellaiseksi, että etsitään vain sattuvia sanontoja ja lööppiainesta. Että keskusteluissa tahallaan ymmärretään toista väärin ja saadaan aikaan näennäistä vastakkainasettelua. Käydään vaalikamppailua koko ajan: näkyvyyttä, räväkkyyttä, toisen nolaamista.
On helppo syyttää sosiaalista mediaa. Että sieltä otetaan mallia eduskunnassakin. Toisaalta: jos viittä miljoonaa ihmistä koskeva päätöksenteko on rähisemistä, voidaan kyllä kysyä, kuka sitä mallia ottaa.
Itse olin eduskunnassa vuosituhannen vaihteessa ja nyt kahdentoista vuoden leipätyöjakson jälkeen uudelleen. Eron keskustelukulttuurissa huomaa. Kaksi vuosikymmentä sitten edustajien puheissa varottiin, ettei suusta pääsisi mitään tahallaan loukkaavaa. Korostettiin sitä, että ollaan nimenomaan asioista eri mieltä. Vain harvoin käytettiin esimerkiksi valehtelun kiertosanontaa, ”puhuu muunneltua totuutta”. Nykyisin ”totuuden vastaisuus” ja henkilöön käyvien loukkaavien sanojen käyttö on melkein jokapäiväistä. Ne heitetään päin naamaa täysistunnon televisioitavissa keskustelussa.
Kulttuurin muutokseen on osittain syynä myös eduskunta itse. Kahden kaukana toisistaan olevan työjakson perspektiivillä sen näkee.
Hallituksen kyselytunnit olivat käytössä jo vuosituhannen vaiheessa. Koska kyseessä on pääasiassa opposition ja hallituksen välinen debatti, on ymmärrettävää, että kipakoitakin keskusteluja syntyy. Minuutin mittaiset kysymykset ja vastaukset eivät anna mahdollisuutta perusteltuihin mielipiteisiin. Siksi kysymys-vastaus on useinkin vain iskulause, jolla toistetaan ”kansaan menevää” populistista mantraa.
Mutta sitten vuosituhannen vaihteen on perusteellisesti muuttunut eduskunnan käytäntö tavallisissa täysistunnoissa. Lähes jokaisen asian lähetekeskustelussa tai lakiesitysten ensimmäisessä käsittelyssä veivataan samaa minuutti-debattia parin tunnin ajan. Iskulauseita ja mantraa. Näissäkään tilanteissa minuuttiin ei mahdu perusteltua ja taustatietoihin tukeutuvaa asiallista keskustelua, mielipiteiden vaihdosta puhumattakaan.
Näillä iskulause-debateilla ei pystytä yhtään vaikuttamaan käsittelyssä olevan asian etenemiseen. Hallituksen rivit jököttävät hallituksen esityksen takana, oppositio vastustaa.
Ei ole mitään perusteita ruveta pohtimaan syvällisemmin, koska perusteluita mielipiteille ei ole, ei ehditä esittää, ei ole edes haluta esittää, koska kunnon perustelu vaatisi taustatietoa ja sentään vähän enemmän aikaa.
Sitä paitsi puhemiehistön linjana tällä vaalikaudella on ollut, että debattipuheenvuorot annetaan pääasiassa niille edustajille, jotka esiintyvät aina kärjekkäästi ja osaavat taatusti provosoida vastapuolta. Tavoitellaan ”elävää keskustelua”!
Muiden edustajien – kenties asiaakin sisältävät – puheenvuorot jäävät debatin loppupuolelle, jolloin rähinää pitäneet edustajat ovat jo myhäillen, rinta pystyssä ja itseensä tyytyväisinä poistuneet kahville. Ja jolloin media on jo lööppinsä saanut, tai ainakin tv- katsojat kaikonneet rähinään tympääntyneinä.
Jos joku kansanedustaja vielä viitsii paneutua asioihin ja taustoihin, hän saa puheenvuoron joskus illan hämärissä, jolloin kuulemassa ei ole kuin seuraavaksi vuorossa oleva puhuja. Näillä puheenvuoroilla ei sitten ole tosiasiassa mitään vaikutusta asioiden käsittelyyn, vaikka juuri sen pitäisi olla eduskuntakeskustelun tarkoitus: etsiä hallituksen esityksistä sellaisia kohtia, jotka eduskunnan pitää korjata.
Mutta täysistuntosalihan on vain teatteria. Nykykäytännöllä se pysyykin pelkkänä teatterina.
Asiat lyödään lukkoon jo hallituksen esityksissä, eivätkä hallituspuolueiden edustajat kovinkaan usein niitä muuta edes valiokunnissa. Koska salimekastuksen sisältä ei suodatu mitään perusteltuja vaihtoehtoja, jotka panisivat oikeasti pohtimaan käsiteltävien lakien kaikkia sivuvaikutuksia.
Kansanedustajien on tapana kertoa omissa yleisötilaisuuksissaan, että varsinainen työ tehdään eduskunnan valiokunnissa. Niin onkin.
Hallituksen esitysten pohjalta kuullaan asiantuntijoita, tehdään kuullusta yhteenvetoa, pyydetään hallitukselta vastine esitetyistä muutoksista ja laaditaan mietintö, johon laki on kirjoitettu lopullisessa muodossaan. Täysistuntosalin mekkalointi ei juuri koskaan sitä enää muuta.
Siitä olen ylpeä, että valiokuntalaitos ylläpitää edelleenkin suomalaista demokraattista järjestelmää. Demokratia ei ole kriisissä, vaikka julkinen keskustelukulttuuri – eduskunnassakin – on degeneroitunut puhekuplateatteriksi.
Vaikka media onkin kuvannut sosiaali- ja terveysvaliokuntaa riitelyn pesäksi, tauolla me mahdumme edelleen kaikki samaan kahvipöytään.
Niilo Keränen on lääkintäneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.