Kolumni

Onko keskustalla taas johtajanaan kännykkäisä?

Vuosituhannen vaihteessa kohistiin kännykkäisästä.

Vuosituhannen vaihteessa kohistiin kännykkäisästä.

Keskustan puheenjohtajana ja presidenttiehdokkaana ollut Esko Aho sai kännykkäisän leiman otsaansa, kun paljasti pitävänsä päivittäin yhteyttä lapsiinsa kännykällä. Sittemmin Aho pisti arvot uuteen järjestykseen ja jätti politiikankin.

Nyt kohistaan Matti Vanhasen ajankäytöstä lastensa kanssa.

Entinen vaimo ja lasten äiti Merja Vanhanen meni sanomaan, että "ex-miehellekin tekisi tosi hyvää olla pojan kanssa kotona edes kaksi viikkoa, niin näkisi, kuinka paljon sen ikäinen syö ja kuinka paljon tulee pyykkiä".

Vanhasen kihlattu Sirkka Mertala kiirehti iltapäivälehdissä vakuuttamaan, että Matti on "hyvä, huolehtiva ja rakastava isä". Pääministeri itse kuittasi entisen puolisonsa toiveen tuttuun torjuvaan tyyliinsä: "Tämä on puhdas yksityisasia."

Sitä se onkin, mutta entä varsinainen esitys vanhemman vastuukauden pidentämisestä?

Lentoemäntä Merja Vanhasen entiselle puolisolleen julkisesti lähettämistä lisää aikaa lapsille -terveisiä reviteltiin maanantain iltapäivälehdissä näyttävästi. Molemmassa oli myös pääministerin ja keskustan puheenjohtajan uuden kumppanin todistelut siitä, että Vanhanen on hyvä isä. Lisäksi Mertala ilmoitti, että hänen mielestään "tällainen keskustelu on surullista".

Asetelma, jossa Merja Vanhasen isomman asiakokonaisuuden yhteydessä lausumasta näkemyksestä repäistiin näyttävästi otsikoihin, on kuitenkin se, joka koko kohussa on surullista.

Ex-vaimo pannaan näpäyttämään ja ripittämään julkisesti lastensa isää, jota nykyinen kihlattu pontevasti puolustaa. Naiset tukkanuottasillako Matista?

Kattia kanssa.

Tuskinpa Merja Vanhanen tieten tahtoen lähti julkisesti moittimaan ex-puolisoaan, kun hän keskustaa lähellä olevien nuorten naisten Kerttu-verkoston järjestämässä äidin uraa, vanhemmuutta ja työelämää käsittelevässä paneelikeskustelussa viime lauantaina sanoi haluavansa ulottaa isien vastuuta lapsistaan pikkulapsivaihetta pitemmälle.

"Pidentäisin vanhemman vastuukautta tuonne 17 vuoteen", hän sanoi ja lisäsi sen jälkeen kohua nostattaneen toiveen ex-miehen ja pojan kahden viikon yhteiselosta.

Mertalan mielestä entisen vaimon julkinen lausahdus ei ole mieltä ylentävää. (Iltalehti 31.8). Entä toisin päin? Mitä alentavaa Vanhasen lausumassa voi olla? Ei mitään.

Siihen voi korkeintaan sisältyä piiloviesti, että lapset ovat nykyään entistä enemmän äidin luona. Onhan pääministerin aikataulu jo täyteen tupatun kalenterinkin perusteella kiireinen.

Merja Vanhasen toive vanhemman vastuukauden pidentämisestä on kannattava ajatus. Liian helposti uskotaan sanontaan siitä, että laatu korvaa määrän.

Vaikka moni nykyajan isä osallistuu kiitettävästi lasten hoitoon ja pitää muun muassa lain sallimat isyys- ja vanhempainlomat, uraohjusisiäkin on riittävästi. Lisäksi vauva-ajan jälkeen arjen vastuu siirtyy yleensä enemmän äideille.

Politiikkakin vie yhä monen miehen mennessään.

Miespoliitikkojen "omistautumista" työlleen jopa perhe-elämän kustannuksella ei myöskään kyseenalaisteta. Naisilla on eri mittarit, vaikka he tekevätkin samaa työtä.

Takavuosista on menty eteenpäin, vaikka askeleet ovat yhä hitaita.

Mikä möly nousikaan esimerkiksi siitä, kun tuore keskustan europarlamentaarikko Riikka Manner ilmoitti odottavansa lasta.

Meri Vennamo valottaa tuoreessa kirjassaan Lähikuvassa Veikko Vennamo (Otava) millainen kotityranni hänen kiisteltynä ja räiskyvä poliitikkona tunnettu isänsä oli.

Tyttären mukaan isä "rääkkäsi äitiä suoruudellaan läpi elämänsä." Sirkka Vennamo yritti hillitä miehensä temperamenttia, mutta tämä pikemminkin pillastui hyssyttelystä.

Suurimman paineen Vennamon kiivaasta luonteesta sai kokea vaimoa, mutta oman osansa tyrannimaisista otteista saivat myös lapset.

"Kotona asuessani en muista montakaan päivää, jolloin isä ei olisi räjähtänyt etsiessään jotakin kadonnutta asiapaperia, jonka äiti oli muka "hävittänyt... Sen vähän ajan, minkä isä oli kotona, hän joko luki, kirjoitti tai sitten meni lepäämään alakerran makuuhuoneeseen", Meri Vennamo kirjoittaa.

Lasten ollessa pieniä kotiapulainen ja mummu, äidinäiti, pelkäsivät talon isäntää niin, että aina kun "näkivät ikkunasta Veikon auton ajavan sisään, he juoksivat ympäri kaakattaen ja varoitellen, että tuomari tulee, tuomari tulee."

Joulunaaton ateriatkin toistivat itseään. Isä-Veikko söi ensin yksin lipeäkalaa, muut odottivat, mutta pian pöydässä virisi kina jostakin. Se eskaloitui kiivaaksi sananvaihdoksi ja päättyi siihen, että perheenpää vetäytyi lepäämään.

Silti Meri Vennamo muistelee isäänsä ymmärtäen ja lämmöllä.