Qualis rex, talis grex, sanoo latinalainen sananlasku. Millainen joukko, sellainen johtaja. Eli jokaisella kansalla on johtajat, jotka se ansaitsee. Demokratiassa sanonta merkitsee, että kansa halutessaan vaihtaa johtajia. Diktatuurissa se tarkoittaa, ettei kansa joko uskalla tehdä sitä, diggaa diktaattoria tai ei sitten ymmärrä, että häntä voisi edes vaihtaa.
Kunkin kansakunnan oikeutta syrjäyttää johtajansa demokraattisissa vaaleissa ei kiistä kukaan. Tällaisen vaaran mahdollisuus panee poliitikot hikoilemaan sen eteen, että uusi valtakirja irtoaisi seuraavissakin vaaleissa. Hikoilun aste kasvaa meilläkin, mitä lähemmäksi maaliskuun eduskuntavaalit tulevat.
Mutta entäs kun demokraattisesti valittu johtaja tai diktaattorin kyseenalaisen tittelin ansaitseva syrjäytetään katumielenosoituksilla tai peräti väkivalloin? Eri sortin vallankaappauksia on historia väärällään, ja vääryyksiä ne ovat monesti olleet.
Sen sijaan länsimaisen demokratian kasvatin oli helppo hyväksyä, että esimerkiksi Nicolae Ceaucescu syrjäytettiin Romaniassa ja Slobodan Milosevic Jugoslaviassa. Moni taisi ihmetellä, miksi kesti niin kauan ennen kuin kansat saivat heistä tarpeekseen. Pohjoiskorealaiset vaikuttavat vielä saamattomammilta.
Muille maille, myös demokraattisille, diktaattorikin on ulkovaltion päämies, jonka kanssa on pakko neuvotella ja monesti edullista käydä kauppaa. Suomi, saati Nokia, ei ole nähnyt pulmaa siinä, ettei Kiinan kommunistivaltaa voi kutsua parhaalla tahdollakaan demokraattiseksi. Ei silti: faksikoneella oli takavuosina tärkeä rooli Neuvostoliiton kaadossa, miksei sitten kännykällä Kiinan saannissa demokratian tielle?
Johtajien legitimiteettiongelman tuskallisesta pohdiskelusta Suomi pääsee sillä, että se tunnustaa vain valtioita, ei yksittäisiä hallituksia. Valtio ei vaihdu, vaikka hallitus vaihtuisikin.
Yksi variaatio johtajien laillisuusteemasta on johtaja, jolla on vaaleista valtakirja, mutta joka sortuu sortopolitiikkaan. Ariel Sharon on Israelin demokraattisesti valittu pääministeri, olipa hänen politiikastaan mitä mieltä tahansa. Myös hänen taisteluparillaan, palestiinalaisten presidentillä Jasser Arafatilla on kansaltaan mandaatti, vaikka vaalit eivät olleet demokratian perikuva.
Oma lukunsa on, millä perusteilla ulkopuoliset valtiot saavat, jos saavat, syrjäyttää sopimattomiksi katsomiaan johtajia. Nato ei syrjäyttänyt Milosevicia, mutta tuuppasi tapahtumat suuntaan, jonka väistämätön päätepiste oli "Slobon" muutto Haagin selliin. Natohan teki ex-Jugoslaviaan maailmanhistorian ensimmäisen humanitaarisen väliintulon, koska Milosevic kohteli kaltoin Kosovon albaaneja.
Syrjäyttämispohdiskelun tekevät päivänpolttaviksi tiedot, että Yhdysvallat aikoisi kammeta Irakin presidentin Saddam Husseinin vallasta. Poika-Bush näyttäisi mielivän saattaa loppuun sen, mikä isä-Bushilta jäi kesken. Niin sanottu laaja yleinen mielipide olisi tuolloin tuskin viettänyt unettomia öitä, jos Saddam olisi suistettu saman tien.
Tie Bagdadiin oli Kuwaitin vapautussodassa auki, mutta isä-Bush ei sille lähtenyt. Hän kyllä rohkaisi Irakin kurdeja nousemaan Saddamia vastaan. Kun he näin tekivät, Yhdysvallat ei tullutkaan avuksi. Saddam kosti tappionsa tappamalla kurdeja tuhansittain.
Hyvin informoitu The New York Times -lehti kertoi äsken presidentti George W. Bushin hallinnon sisällä valmistelussa olevasta suunnitelmasta. Sen mukaan Yhdysvallat aikoisi syrjäyttää Saddamin massiivisella hyökkäyksellä maalta, mereltä ja ilmasta 250 000 sotilaan voimin.
Saddam täyttää kirkkaasti diktaattorin tunnusmerkit, mutta se ei vielä riitä perusteeksi kampittaa häntä ulkopuolelta. Saddamia ei tee syrjäyttämisen väärtiksi sekään, että hänen johtamansa Irak edustaa Bushin mielestä "pahan akselia".
Asia ei ole silti näin yksinkertainen. Irak ja Yhdistyneet kansakunnat eivät ole päässeet vieläkään sopuun ehdoista, joilla YK:n asetarkastajat voisivat palata Irakiin valvomaan, ettei se valmista maailmanjärjestön kieltämiä joukkotuhoaseita. Tarkastajien paluu on YK:n ehto sille, että Irak pääsisi kauppasaarrosta. He lähtivät 1998, koska Irak esti tarkastustyön.
Kysymys Saddamin syrjäyttämisen laillisuudesta kärjistyy tähän saranakohtaan. Jos ja kun Bush pystyy todistamaan, että Irak rikkoo YK:n määräyksiä, maailmanjärjestöllä - käytännössä Yhdysvalloilla ja sen lähiliittolaisilla - olisi kansainväliseen oikeuteen nojaava peruste sotatoimiin. On tulkintakysymys, olisiko Saddamin syrjäytys siinä siivellä perusteltua.
Bushin hallituksen julkilausuttu tavoite on saada valta vaihtumaan Irakissa. Hän sanoi maanantaina, että Yhdysvallat käyttää kaikkia käytettävissään olevia keinoja. Jos Yhdysvallat iskee ja tekee sen YK:n turvallisuusneuvoston luvalla, muulla maailmalla ei ole nokan koputtamista. Jos Yhdysvallat menettelee tekee näin omin päin, muu maailma voi moittia, mutta eipä juuri muuta.
Riippuu Bushin poliittisesta hoksnokasta, miten käy. Kaukaa viisasta olisi, että jos Saddamin katsottaisiin ansaitsevan opetuksen, siitä päätettäisiin YK:ssa. Opetus olisi sitä tehokkaampi, mitä enemmän antajia sillä olisi. Turvallisuusneuvoston päätös veisi pohjan pulinoilta. Yhdysvallat toimi tätä kautta syyskuun terroristi-iskujen jälkeen. Näin olisi viisasta nytkin.
Pidemmän tähtäyksen viisaus ei ole ollut sen koommin Bushin hallinnon suurimpia vahvuuksia. Sitä enemmän on ollut lyhyt- ja likinäköisyyttä. Voi käydä niinkin, että Bush yrittää ratkaista kasaantuvia sisäpoliittisia ongelmiaan iskemällä Irakiin. Omatoimisuus Irakia vastaan vieraannuttaisi Yhdysvaltoja liittolaisistaan, muista maista puhumattakaan.
Tuskinpa monella meistä tulisi suru puseroon, vaikka Saddam menettäisi valtansa. Mutta olisiko takeita, olisiko seuraaja sen parempi? Parhaita asiantuntijoita ovat itse irakilaiset. Verta virtaisi vähemmän eikä laillisuuspulmalla tarvitsisi vaivata päätään.