Suomalaiset ovat älyttömän kovia käymään kouluja eskarista ikääntyneiden yliopistoon.
Itsekin kulutin koulujen penkkejä 25 vuotta, vaikka vähemmästäkin aivot surkastuvat ja selkä vääntyy mutkalle.
Ensialkuun keinuin hiihtomonot jalassa yhdeksän vuotta Muonion ala- ja yläasteen pulpeteissa, minkä jälkeen sulattelin kolme vuotta jääpuikkoja viiksenhaivenistani lukiossa.
Opiskeltuani Sodankylän pusikoissa yhden loputtoman talven vihollisen tappamista lusin kuutisen vuotta Jyväskylän yliopistossa.
Yliopistossa opiskelu oli tuolloin onneksi löysempää kuin ekaluokalla. Luentoja oli vain lokakuusta maaliskuulle pari höperöä tuntia muutamana päivänä viikossa. Tentti oli kerran kuussa.
Vuosien akateemisen joutokäynnin jälkeen kouraani lyötiin paperi, joka väitti minun olevan pätevä opettaja. Sitten aloin opettaa muille, mitä päähäni oli 20 vuotta paukutettu Niilin hedelmällisestä lietteestä.
Opettajana oli rankinta se, että koulu alkoi niin hiivatin aikaisin, että meinasin joka aamu nukahtaa omalle tunnilleni.
Koulu on suunniteltu vain aamuvirkuille (kuten koko Suomikin).
Parin talven haukottelun jälkeen palasin takaisin koulun penkille. Lunttailtuani tohtoriksi sain pahoin pitkittyneen koulutieni (1982–2007) viimein päätökseen.
Suomessa taistellaan parhaillaan peruskoulutuksen suunnasta: mitä ja miten pitää opettaa, kuuluuko rousku yleissivistykseen, pitäisikö ATK:n vai taideaineiden tunteja lisätä ja onko Pisassa pakko pärjätä (Pisa on vinohko torni, rausku on kala ja AKT on kuljetusliitto).
Opetusministerin mielestä digitalisaatiota pitäisi äkkiä lisätä koulussa, mutta osa opettajista ei ole vielä käynnistänyt älytaulujaan.
Luojan lykky, että itse sain pilipalisaation ja koodaamisen sijaan opiskella koulussa monia entisaikoina hyödyllisiä asioita kuten hiirien risteytystä, Jugoslavian väkiluvun ja DDR:n bruttokansantuotteen kehitystä ja katsoa kun opettaja käynnisti Nokian MikroMikon.
Lisäksi opin lukemaan ja kirjoittamaan kaunolla. Laskemaan en kovin hyvin oppinut, mutta onneksi matikasta innostunut äitini laski kaikki kotitehtäväni.
Kiitos äidin 12 vuoden patistamisen pääsin rima pomppien ylioppilaaksi, eikä minusta tullut koulupudokasta.
Tuore Oma linja -selvitys kertoo karua kieltä koulupudokkaiden määrän kasvusta ja koulutuksen eriarvoistumisesta peruskoulussa.
Riskiryhmässä ovat myös Pohjois-Suomen pojat, joiden ero tyttöjen osaamiseen on poikkeuksellisen suuri.
Koska pohjoisen pojat tietävät lukuisia mielenkiintoisempiakin asioita kuin istuskella hiljaa pulpetissa, peruskoulua kannattaisi muuttaa sen verran, että myös hitaammin opiskelumotivaationsa löytävä sukupuoli säilyttäisi jatkokoulutusmahdollisuutensa.
Ahkera opiskelukaan ei tosin takaa enää mitään, mikä pitäisi paljastaa myös nykyperuskoululaisille.
Koko kouluaikani opettajat kertoivat tarinaa 2000-luvulla koittavasta valtavasta työvoimapulasta ja siitä miten opiskelu takaa varman työpaikan.
Suomesta muodostui kuitenkin ennakoimaton opiskelupaikka, jossa moni havaitsi opiskelleensa 20 vuotta ahkerasti – työttömäksi.
Vaikka en osaa ennustaa tulevaisuuden koulutustarpeita, yhden asian olen koulussa oppinut häntäluun kautta.
Koulussa ei kannattaisi istua niin paljon. Siinä rikkoo selkänsä.