Monella meistä on kokemus yhdessä liikkumisesta ja sen tuottamasta hyvänolon tunteesta. On eri asia lenkkeillä yksin kuin kaverin kanssa. Rauta kolisee kyllä vaivatta yksinäisen kuntoilijan käsissä, mutta zumba-, tanssi- tai joogatunnin tunnelman tuo yhdessä liikkuminen.
Yhdysvaltalaisen historioitsijan William McNeillin mukaan tämä ei ole sattumaa, vaan ihmislajin säilymisen ja menestymisen kannalta keskeinen piirre. Ihmisille tapahtuu jotain, kun jalkojen ja käsien suuria lihaksia liikutetaan pitkiä aikoja rytmisesti ja samassa tahdissa, ryhmänä, muiden kanssa laulaen, musiikin mahdollisesti soidessa. Silloin erittyvät hormonit tuottavat onnentunnetta.
Rytminen lihasliike vaikuttaa ensin tunteisiin ja moniin ruumiintoimintoihin, vasta sitten kieleen.
Ajatus liikkeen ja eleen ensisijaisuudesta ennen puhuttua kieltä ei ole uusi. Ihmislajin evoluutiosta tiedetään, että puhe tuli vasta elekielen jälkeen. Homo erectus kommunikoi vielä pääasiassa elein. Neandertalin ihmisen suun fysiologian vuoksi sen puhekyky oli hyvin rajoittunut. Homo sapiensille tyypillinen, äänteisiin perustuva kieli on ollut vallalla vasta 300 000 vuotta.
Jos ruumiinkieli ja puhuttu kieli ovat ristiriidassa, kehon kertoma viesti on se, mikä vakuuttaa vastapuolen. Liike vakuuttaa myös oman itsemme, erityisesti jos sitä tukee lajitovereiden yhtäaikainen liike. Jaettu rytmi vahvistaa keskinäistä yhteyttä ja näin ylläpitää menestyksen saavuttamiseksi tarvittavaa voimaa ja tahtotilaa.
McNeillin mukaan nimenomaan tanssi on historian saatossa pitänyt ihmisyhteisöjä koossa. Vain ne yhteisöt, jotka ovat tanssineet, ovat selvinneet. Tanssi vahvisti ryhmää. Tanssi loi yhteyden paitsi ihmisten välille, vahvisti yhteyttä maahan ja tuonpuoleiseen; esi-isiin ja yliluonnolliseen. Pitkä rytminen tanssi johti muuntuneeseen tietoisuuden tilaan, liikkeestä tuli transsitanssi. Ihmisen paikka maan ja taivaan välissä määrittyi ruumiillisen kokemuksen kautta. Kielellisesti rajoittunut homo erectuskin tanssi.
Tanssilla ihminen vaikutti maalliseen menestykseensä ja piti yllä yhteyttä henkimaailmaan. Tanssi vahvisti ryhmähenkeä ennen metsästystä, taistelua tai kriisin aikana. Varhaisesta transsitanssista ovat kehittyneet sotatanssit ja joukko-osastojen marssit.
Päämääränä niissäkin on moraalin ja yhteenkuuluvuuden vahvistaminen. Paradoksaalista on, että joukkojen yhteisesti vahvistettu elämänvoima valjastetaan sodassa tuhovoimaksi.
Maori-kansan vahvasti rituaalinen haka-tanssi on yksi tunnettu nykypäivään säilynyt esimerkki yhteisöä vahvistavasta tanssista.
Hakaa tanssiessa liikkeiden on oltava täysin samanaikaisia, sillä eriaikaisuuden ja epärytmin uskotaan tuovan epäonnea. Haka ei ole vain sotatanssi, vaan sen kautta ilmaistaan iloa ja kunnioitusta sekä toivotetaan vieras tervetulleeksi.
Sosiaalipsykologisesti tanssilla ja yhteisellä liikkeellä on kiistatta merkitys paitsi yhteisön myös yksilön hyvinvoinnin ja menestyksen kannalta. Evoluution vuosimiljoonien kuluessa ihmislajiin on juurtunut yhteisen rytmin ja liikkumisen tarve. Tuo tarve on geeneissämme ja sen tyydyttämisen laiminlyönti ja tukahduttaminen johtaa lajin sammumiseen.
McNeill kuljettaakin rytmiteoriaansa pitkälle: hänen mukaansa se, että länsimaisissa yhteiskunnissa on erkaannuttu yhteisestä rytmisestä liikkeestä, on johtava ne tuhoon. Ei räjähtelevään maailmanpaloon, vaan hitaaseen hiipumiseen ja suvun sammumiseen.
Läheisyyden, yhteisen rytmin ja liikkeen puute johtaa ryhmähengen hiipumiseen. Tällaisia kosketusta vailla vapisevia yhteisöjä on löydettävissä erityisesti länsimaisista suurkaupungeista. McNeillin mukaan aivan luonnollinen seuraus on, että ihmiset lakkaavat lisääntymästä.
Ihmisen kaipuu yhdessä olemiseen ja jaetun ruumiillisen rytmin kokemiseen näkyy tarpeessa hakeutua erilaisiin rituaalisiin liikkumisen muotoihin. Pelkkä hyöty- ja hikiliikunta ei välttämättä tyydytä, vaan kaivataan syvempää henkistä ja sielullista sisältöä.
Moni vakuuttaa käyvänsä lavatansseissa kuntoilun vuoksi, mutta voisiko todellinen syy olla tanssin ja toisen ihmisen keholäheisyyden tuottama hyvä olo meissä?
Kansalais- ja työväenopistojen kurssitarjonnan hyvinvointi-osio on monilla paikkakunnilla kasvanut. Se on laajentunut perinteisistä voimistelu- ja kuntoilu-kursseista joogaan, äijäbalettiin, pyhään tanssiin ja mindfulnesiin sekä erilaisiin rentoutus- ja meditaatiomenetelmiin. Toisin sanoen lajeihin ja liikunnan muotoihin, joiden harrastamisen kautta pyritään tietoisesti kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, ei vain pelkän kunnon kasvattamiseen.
Myös hengellisissä yhteisöissä ollaan palaamassa juurille. Jäykkänä ja pelkistettynä pidetyssä luterilaisessa kirkossa koulutetaan työntekijöitä hiljaisen rukouslaulun, kehomeditaation ja ruumiillisuuden kysymyksiin. Jumalanpalveluksen vastavuoroinen liike etsii uutta rytmiä ja tämä etsintä on nähtävissä metalli-, pop-, trance- ja Tuomasmessujen suosiossa.
Ihmiskunnan jaettu kaipuu yhteyteen ja rakastavaan läsnäoloon jo tässä ajassa on ominainen paitsi juutalais-kristilliselle ihmiskuvalle, myös monille muille uskonnoille ja kulttuureille. Voisiko yhteinen rytmi olla kirjaimellisesti yhteinen, jopa eri uskontokuntiin kuuluvien kanssa? Erilaisuutta ja erontekoja korostavassa ajassa voisimme etsiä enemmän sitä, mikä on meille ihmisinä yhteistä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Karjasillan kappalainen.