Euroopan unioni saattaa olla vain yksi lyhyt vaihe Euroopan kansojen historiassa, todettiin kesällä Brexit-kansanäänestyksen jälkeen.
Tämä on tietysti totta. Euroopan unioni tai sitä edeltänyt Euroopan yhteisö on ollut olemassa suurin piirtein 60 vuotta. Se on Euroopan historiassa lyhyt aika.
Väite EU:n väliaikaisuudesta sisältää ajatuksen, että välivaiheen jälkeen palattaisiin aikaisempaan ja pysyvämpään Euroopan kansojen valtiojärjestelmään. Tällainen järjestelmä pohjautuisi kansallisvaltioihin, jotka ovat näkemyksen mukaan kansojen ”luonnollisia” ja sen vuoksi parempia olomuotoja.
Itse asiassa kansallisvaltiot ovat yllättävän uusia instituutioita nekin.
Kansallisvaltiot perustuvat modernin valtiojärjestelmän syntyyn 1500- ja 1600-luvuilla. Modernin valtiojärjestelmän synty ajoitetaan usein 30-vuotisen sodan päättymiseen, vuoteen 1648. Uudelle, modernille valtiojärjestelmälle oli ja on ominaista, että jokainen valtio on suvereeni ja tasa-arvoinen muiden kanssa. Suvereeni tarkoittaa, että valtiot hyväksyvät toinen toistensa hallitsijat ja hallitusmuodot ja niillä on oikeus itse päättää omista asioistaan ilman, että muut sekaantuvat niihin.
Nykypäivän näkökulmasta nämä ovat enemmän tai vähemmän itsestäänselvyyksiä. Suomen hallitus saattaa esimerkiksi seurata huolestuneena Venäjän vaaleja, mutta se pitää Vladimir Putinin hallintoa lähtökohtaisesti oikeutettuna hallitsemaan Venäjää ja edustamaan venäläisiä. Vaikka Suomi ja Venäjä ovat kooltaan aivan eri luokkaa, Venäjä suhtautuu Suomeen kansainvälisessä politiikassa suurin piirtein tasa-arvoisena valtiona.
Vuonna 1648 nämä olivat merkittäviä muutoksia aikaisempaan. Ennen uskonsotia Eurooppa oli toki jakautunut useisiin käytännössä itsenäisiin valtioihin, mutta muodollisesti haaveena oli yksi yhtenäinen kristikunta, jota johtaisi yhteinen keisari.
Ristiriita todellisuuden ja ihanteiden välillä oli merkittävä syy 1500-luvun uskonsodille. Uskonpuhdistuksen myötä osa Euroopan valtioista omaksui protestanttisen uskonnon, mikä uhkasi lopullisesti rikkoa ajatuksen yhteisestä kristikunnasta. Tässä tilanteessa katolista uskoa tunnustavilla valtioilla oli oikeus, jopa suoranainen velvollisuuskin puuttua muiden valtioiden sisäisiin asioihin, kyseenalaistaan näiden hallitsijoiden oikeus valtaan ja tarvittaessa asevoimin pyrkiä palauttamaan kristikunnan ykseys.
Sodat eivät ratkaisseet katolisten ja protestanttien riitoja. 30-vuotisen sodan kuluessa konflikti muutti lopulta muotoaan niin, että siitä tuli enemmän eurooppalaisten suurvaltojen yhteenotto, kuin uskonsota. Sotaväsymys johti Westfalenin rauhaan, jossa hyväksyttiin modernin valtiojärjestelmän keskeiset piirteet. Oli pakko tunnustaa, ettei yksikään ruhtinas kyennyt pakottamaan muita tahtoonsa.
1600-luvun puolivälin valtiot eivät kuitenkaan olleet vielä kansallisvaltioita, kaukana siitä. Miltei kaikkien valtioiden sisällä puhuttiin useita eri kieliä, eikä kansallistunne yhdistänyt ihmisiä merkittävästi. Monessa maassa johtajat puhuivat eri kieltä kuin kansat, joita he hallitsivat.
Nationalismin herääminen 1800-luvun alussa johti kehitykseen, jossa monet eurooppalaiset valtiot yhdistyivät kansallisvaltioiksi. Esimerkiksi pienet saksan- ja italiankieliset kuningaskunnat yhdistyivät Saksan ja Italian valtioiksi. Kehitys oli kuitenkin erittäin hidasta. Vielä 1900-luvun alussa Euroopassa oli monia valtioita, joiden alueella asui useita eri kieliä puhuvia etnisiä ryhmiä ja toisaalta monella kansalla ei ollut omaa maata. Itävalta oli kansojen tilkkutäkki ja puolalaisia asui ainakin kolmessa maassa.
Kansojen itsemääräämisoikeus hyväksyttiin ensimmäisen maailmansodan rauhansopimuksen lähtökohdaksi. Sen seurauksena itsenäistyivät Puola, Tshekkoslovakia, Unkari sekä epäsuorasti myös Suomi. Samanaikaisesti monissa maissa oli suuria vähemmistöjä, kuten Unkarissa. Vähemmistöjen asema aiheutti kitkaa maiden välille, ja näitä konflikteja Hitlerin kaltaiset demagogit osasivat käyttää hyväkseen.
On suuri paradoksi, että nykyinen, herkästi luonnolliselta vaikuttava kansallisvaltioiden järjestelmä on syntynyt sotien ja etnisten puhdistusten kautta. Eikä kehitys ole välttämättä ohi. Ukrainan sota todistaa, ettei Venäjä pidä Ukrainaa täysin oikeana valtiona, jolla olisi oikeus koskemattomuuteen ja suvereniteettiin.
Historia osoittaa, että Euroopassa ei ole ollut yhtä ”oikeaa”, luonnollista tai pysyvää valtiojärjestelmää, vaan valtiot ovat sotien kautta hakeneet sellaista valtiojärjestelmää, jossa yhdistyisivät turvallisuus ja kansakuntien itsemääräämisoikeus. Turvallisuus on aina edellyttänyt yhteisten pelisääntöjen luomista ja niiden kunnioittamista, mikä on toisaalta tuntunut itsemääräämisoikeuden näkökulmasta rajoittavalta. Nyt on taas hetki, jolloin kansakunnat tuntuvat ajattelevan enemmän itsemääräämisoikeutta kuin turvallisuutta.
Kirjoittaja Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.