Rovaniemi-selvityksen kohteena olevat kunnat, Rovaniemi kaupunki ja Rovaniemen maalaiskunta ovat harjoittaneet toisiinsa verrattuna varsin erilaista omakotitonttipolitiikkaa. Tonttipulasta kärsivä kaupunki on antamillaan rakentamiskehotuksilla jo aikaa sitten nopeuttanut onnistuneesti rakentamattomien yksityistonttien käyttöönottoa ja muuttanut jopa puistojaan tonteiksi vastarinnasta huolimatta.
Rovaniemen maalaiskunta on 9 000 asukkaan Saarenkylässä ja huomattavasti pienemmässä Ylikylässäkin noudattanut aivan toisenlaista politiikkaa. Sillä olisi kaupungin tavoin ollut ja on käytettävissään lailliset keinot nopeuttaa yksityistonttien rakentamista rakentamiskehotuksilla. Päättäjät ovat kuitenkin pikemminkin varjelleet sukujen ja perikuntien omistusoikeutta kuin arvioineet kunnan ja kuntalaisten kokonaisetua.
Hölmöläistarinassa peittoa jatkettiin ottamalla pala toisesta päästä ja liittämällä se peiton toiseen päähän. Rovaniemen maalaiskunnan omakotitonttipolitiikassa on samankaltaisia piirteitä. Kaupungin kupeessa olevassa Saarenkylässä on 240 ja Ylikylässä 70 rakentamatonta yksityistonttia, mutta siitä huolimatta kunta ostaa lisää raakamaata kaavan ulkopuolelta, kauempaa nykyisestä asutuksesta, kaavoittaakseen sinne uusia tontteja ja rakentaakseen niille kallista kunnallistekniikkaa. Saarenkylän ja Ylikylän suosiosta johtuen uutta maata ostetaan, kaavoitetaan ja rakennetaan, vaikka entistäkin on on käyttämättömänä.
Vanhimmat rakentamattomat yksityistontit ovat kanta-Saarenkylän alueella 1960-luvulla kaavoitetulla alueella. Niinpä kunnan vesilaitos joutuu jo paikoin uusimaan vesijohtoja, jotka eivät ole olleet koskaan käytössä. Myös tiet joudutaan pitämään koko alueella kunnossa, vaikka tieosuudella on esimerkiksi vain puolet tonteista rakennettu. Kaiken tämän kustantavat viime kädessä kaikki kuntalaiset, hekin jotka asuvat muualla, Muurolassa, Meltauksessa ja Vanttauskoskella.
Maan ja tontin omistaminen on suomalaisille paljolti tunteen asia. Useita tontteja omistavat perheet haluavat antaa tontin jälkikasvulleen tai sukunsa muille jäsenilleen.Vanhempien toiveet lastensa rakentamishalukkuudesta perintötontille ovat kuitenkin nykyajan yhteiskunnassa osoittautuneet usein turhiksi, kun muuttoliike vie nuoria opiskelemaan ja asumaan jopa ulkomaille asti. Eläkepäiville jäävistäkään on tuskin ikäänsäkään vuoksi enää omakotitalon rakentajiksi, vaikka palaisivatkin kotiseudulleen. Rakentamismahdollisuuden turvaaminen jälkikasvulle perintötontille joskus tulevaisuudessa on kaunis ajatus, mutta onko se enää tätä päivää? Ei ainakaan silloin, kun sillä estetään yhdyskuntarakenteen järkevä ja taloudellinen suunnittelu ja käyttö.
Rakentamattomien yksityistonttien kiinteistöveron nosto maksimiin, kolmeen prosenttiin, on saanut maalaiskunnan tonttikaupassa pientä liikettä aikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Nyt ongelmaa yritetään ratkaista maapoliittista ohjelmaa valmistelevassa työryhmässä. Sen esityksiä voisi vauhdittaa Suomen Kuntaliiton varatoimitusjohtajan Timo Kietäväisen vaatimus kuntien järeämmistä keinoista maapolitiikassa. Keskustalainen Kietäväinen sanoo, että rakentamiskehotuksia ja lunastusmenettelyä on ideologisoitu liikaa. Ne ovat käyttökelpoisia toimia varmistaa hyvien tonttien saatavuus kohtuuhinnalla.
Kietäväisen mielestä kunta syö omaa neuvotteluasemaansa, ellei tarvittaessa käytä rakentamiskehotusta ja lunastusmenettelyä. Se on osuvasti sanottu maalaiskunnankin kohdalla !