Äiti äiti, miksi joulupukki on täti?
Se, että tarkkasilmäinen nassikka pitkään tuijotettuaan kääntyisi katsomaan kirkkain silmin äitiinsä ja esittäisi tämän kysymyksen, olisi pahin mahdollinen kauhukuva. Sen toteutumisen estämiseksi on tehty valmisteluja, joiden seuraukset valuvat parhaillaan pitkin ohimoita ja selkärankaa.
Kuuma ei ole riittävän vahva sana kuvaamaan olotilaa vanukerroksen sisässä. Mutta joulupukin hartioiden ja vatsan seudusta on löydyttävä riittävästi pönkeyttä. Tekoparta ja naftaliinista kaivettuihin silmälasinkehyksiin liimattu tuuhea kulmakarvoitus peittävät käytännössä koko naaman. Karvareunainen hiippalakki on vedetty syvälle päähän. Ja jotta numeron 45 kumppareista muokatut kengät pysyisivät jotakuinkin jalassa, niihin on työnnetty paksut ja pitkävartiset villasukat.
Zeppelinin kaupallisen johtajan Tarja Sanilan työhuoneesta avautuu näkymä kauppakeskuksen keskustorille, jossa näyttää tällä hetkellä parveilevan lähinnä keski-ikäistä ja vanhempaa sakkia. Mielessä käy jo, että tästähän saatetaankin selvitä vähällä, mutta sitten Sanila ilmoittaa aikeensa kuuluttaa pukin saapumisesta kovaäänisellä.
Oletusarvona on, että pikkuväkeä saapuu paikalle paljon. Joskus runsaslukuinen vekarajoukkio on kuulemma intoutunut höykkyyttämään kauppakeskuksen pukkia siihen malliin, että tälle on pitänyt ottaa apumies turvaksi. Tämä tieto on mielessä liukuportaita keskustorille laskeutuessa.
Lasten kiinnostus herää oitis. Kymmenkunta silmäparia tuijottaa punanuttuista ilmestystä uteliaasti.
Nyt pitäisi varmaan sanoa jotain, mutta mitä? Amerikkalainen virkavelihän heiluttelee aina mahtipontisesti kättään ja huutaa "hou hou", mutta mitä sanoo suomalainen pukki?
Puheen sisällön miettiminen on kuitenkin toissijaista sen rinnalla, että keskittyy pitämään äänensä möreänä. Mikrofoniakin on joululaulujen lurittelua varten tarjottu, mutta edellisiltainen harjoittelu on osoittanut, että jos ääntään madaltamalla juuri ja juuri kykeneekin puhumaan, laulamisesta ei tule mitään. Asiakaskatoa kauppakeskukselle ei sentään ole tarkoitus aiheuttaa.
Keskustorille on pystytetty lava, jossa on puinen tuoli pukkia varten. Sanila on kehottanut istuutumaan siihen ja koettamaan, josko lapset uskaltautuisivat tulemaan lavalle asti.
"No niin, kukas tulee ensimmäisenä täällä pukin sylissä käymään?" Omia parinkymmenen vuoden takaisia tuntemuksia muistellessa odotukset eivät ole kovin korkealla. Karkinkin pyrki pukin korista aina nappaamaan jostakin takaviistosta, jottei vain joutuisi punanutun puheille.
Lavalle kapuava pikkutyttö on kuitenkin toista maata. Hän istahtaa sumeilematta polvelle ja malttaa hädin tuskin sanoa nimensä, kun jo ryhtyy tenttaamaan pukkia. Eikä taida olla ensimmäinen kerta.
"Minkä ikäinen pukki on?"
Tuota noin. Sen ikäinen, että muisti alkaa temppuilla eikä vuosissa tahdo ihan pysyä perässä. Joulumuori se muistaisi sen tarkan iän.
"Mistä pukki on tänne tullut?"
Korvatunturilta tietysti.
"Miten pukki on tänne tullut?"
Porojen vetämässä reessä.
"Mutta eihän siellä ole yhtään lunta."
Hupsista. Mahtaako käypä selitys tänä päivänä olla lentävät porot vai helikopteri? Onneksi tyttö ei ollut hetki sitten näkemässä, kun pukki kömpi ulos aivan tavallisesta henkilöautosta.
Vähän myöhemmin menevät totaalisesti jauhot suuhun. Ala-asteikäinen tyttö haluaa tietää, onko pukki saanut joulumuorilta piparia. Anteeksi mitä?
"Kun yhdessä kirjassa sanotaan, että muori leipoo pipareita ja antaa niitä sitten pukille aamupalaksi."
Niin tietysti, ilman muuta. Kyllä on.
Tulokkaita riittää parhaimmillaan pienoiseksi tungokseksi asti. Kumma kyllä, pukin sukupuoli ei herätä epäilyjä. Ei, vaikka bassona möriseminen rasittaa ääntä niin paljon, että se katkeilee aina välillä. Ehkä naperot vain ovat hienotunteisia?
Lapsiltahan kuuluu tässä yhteydessä kysellä, mitä nämä ovat toivoneet lahjaksi. Siispä kysellään.
"Jonkun pelin."
"Bratz-nuken."
"Robotin ja valomiekan."
"Bratz-nuken. Sellaisen jääprinsessan. Tietäähän pukki sen?"
Totta kai. Etteivät ne tontut olisi juuri olleet käärimässä sellaista pakettiin, kun pukki lähti Korvatunturilta.
Jos pitää paikkansa, että lasten lahjatoiveet ovat nykypäivänä riistäytyneet käsistä, tässä joukossa se ei ainakaan näy. Useampi vastaa, ettei tiedä yhtään, mitä toivoisi. Monella on vain yksi toive.
Ja sitten on se pakollinen kysymys: "Oletkos ollut kilttinä?" Vastauksissa ei juuri ilmene variaatiota. Kun kysyy, mistä sen voi varmasti tietää, eräs poika vastaa enimmäkseen vain nukkuneensa. Silloin ei ole voinut olla kovin tuhmakaan.
Kauppakärryissä istuva pikkutyttö taas nyökyttelee kovasti olleensa kiltti, mutta kun pukki ilmoittaa, että jouluaattona tavataan, tämä huudahtaa isosti "ou nou".
Varttuneempi herrasmies on keksinyt oivan taktiikan. "Aloitan kilttinä olemisen vasta viikkoa ennen joulua. Sinulla on niin huono muisti, ettet muista sitä kuitenkaan."
Vaikka voisi luulla, että hermot olisivat reippaan parin tunnin tenavien keskellä pyörimisen jälkeen riekaleina, onkin oikeastaan hyvä mieli. Kukaan ei ole nykinyt parrasta tai yrittänyt kauhaista sylillistä karkkeja mukaansa. Ainoastaan pieni puutuneisuus vaivaa. Omiin jorinoihinsa kyllästyy nopeasti, kun ne noudattavat kaavaa kukas se täältä löytyy - minkäs ikäinen Ville on - mitä Ville on pukilta toivonut - oletkos muistanut olla kilttinä.
Lapsia ei näytä kiinnostavan, vaikka pukissa olisi pieniä puutteita. Sellaisia kuin myssyn alta karkaamaan pyrkivä hiuskiehkura, omituisen käheä ääni ja kävelykepin virkaa toimittava harjanvarsi. Tärkein ominaisuus lienevät pukillakin korvat.
Sitten puheille saapuu kävelykeppiä käyttävä vanhempi herra. Tämä kohottaa kepillä punanutun helmaa ja rupeaa mesoamaan kovaäänisesti: "Voi saateri, millainen pukki. Kumikengissä kulkee. Ja mikä harjanvarsi sillä on keppinä?"
No sepä juuri.
Mies tehostaa sanomaansa vielä katkeamattomalla kirosanojen jonolla. Siinä luhistuvat pukin hyvät tunnelmat. Parasta hilata pönäkkä olemuksensa suorinta tietä varikolle.
Liukuportaiden kynnyksellä jostain kiertyvät ympärille yhtäkkiä pienet kädet. Natalia - nimi jäi mieleen karkinjakokierroksella - ei yllä juuri pukin polvia ylemmäs mutta rutistaa lujasti, silmät kiinni. Sitten hän juoksee sanaakaan sanomatta tiehensä, yhtä nopeasti kuin tulikin.
Ja - ellei se olisi niin kliseinen tapa lopettaa - tämä juttu saattaisi päättyä toteamukseen suupielistä, jotka muhkean, ihoon inhottavasti liimautuneen partakerroksenkin alla pyrkivät vääntymään ylöspäin.