Kun elämä kaatuu päälle, työ tai ihmissuhteet ovat umpikujassa, on ihmisluonnolle tyypillistä jämähtää jauhamaan ongelmaa, vallitsevaa tilannetta ja pahimmassa tapauksessa juttua siihen kokonaan.
Ratkaisukeskeinen valmennus opettaa pois umpikujasta: ongelmat on hyvä tiedostaa ja ymmärtää, mutta parhaiten niistä selviää, kun kääntää katseensa ongelmasta mahdollisuuksiin.
"Einsteinin sanoin uskominen on näkemistä", kertoo erikoislääkäri, ratkaisu- ja resurssikeskeinen kouluttaja ja työnohjaaja Hilkka Keistinen. "Kun katsomme ongelmaa liian läheltä ja liian pitkään, pian emme muuta näekään."
Ratkaisukeskeinen valmennus lähestyy ongelmia täysin toiselta kannalta: kun käsillä on ongelma, ensimmäinen tehtävä on etsiä sille vastapaino.
Miten haluaisit että asiat olisivat, mitä pitäisi tapahtua, että ongelma poistuisi, ja ennen kaikkea mihin olet itse valmis, jotta asiat muuttuisivat? Kun katse käännetään pois ongelmasta, silmien edessä on taas jotain muuta -- ja minkä näemme, se mahdollistuu, tulee paremmin saavutettavaksi", Keistinen sanoo.
"Haastavampaa ja vaikeampaa on irrottautua ongelmasta, siirtää se sivuun ja katsoa asioita uudesta näkökulmasta." Ongelmista puhujia ja huolenkantajia on perinteisesti suomalaisessa kulttuurissa pidetty järkevinä jalat maassa -ihmisinä, siinä missä positiivisesti tulevaisuuteen katsovaa ja asioiden hyviin puoliin keskittyvää jonkinlaisena haihattelijana.
Työyhteisöjä kouluttava Hilkka Keistinen uskoo ratkaisukeskeisen toimintamallin voimaan kaikissa mahdollisissa tapauksissa: "Ratkaisukeskeisyys toimii kaikilla elämänaloilla, jokaisen ihmisen kohdalla ja kaikentasoisten ongelmien kanssa. Se on ajatusmalli, tapa katsoa elämää. Jo pieniä lapsia voi ohjata kieltojen ja komentojen sijasta omaehtoiseen ratkaisukeskeisyyteen." Jos lapsi on aggressiivinen ja käsi kohoaa helposti lyöntiin, aggressiota ja pahaa oloa ei juurikaan auta kieltäminen. Älä lyö -kehotus tepsii harvoin pysyvästi -- päinvastoin. Mutta lapsen kanssa taitoja voisi opetella lyömisen sijaan: esimerkiksi kun oikein raivostuttaa, niin kädet voi puristaa tiukasti nyrkkiin ja panna taskuun.
Kun sisu seuraavan kerran kuohahtaa, ja tuntuu, että jotain pitää tehdä, on käsille ohjelmoitu muuta tekemistä kuin lyöminen. Pienistä valinnoista kasvaa isompia, ja harjoiteltuna ratkaisumallista tulee tapa isommissakin asioissa.
Suomalaisessa työyhteisössä ollaan helposti tuppisuita, pahaa oloa saatetaan kantaa jopa vuosikausia.
Ja kun asiat sitten kerran nostetaan pöydälle, voivat tunteet tulla arvaamatta pintaan: kuvitteellinen nyrkki heilahtaa ja on helpointa osoittaa syyttävällä sormella jotakuta muuta.
"Paha olo, syyllisyys ja syyllistetyksi tuleminen ovat kerralla niin isoja negatiivisia asioita, että ongelmien ratkaisemiseen ei tahdo enää olla keinoja eikä väylää", Keistinen summaa.
Työyhteisön ongelma voi olla se, että tieto ei kulje. Vasta kun osataan sanoa "haluaisimme että tieto kulkee", aletaan lähestyä ratkaisua. Tämän oivalluksen ja asennoitumisen jälkeen voidaan ryhtyä konkreettisiin toimiin, joilla tavoite saavutetaan. Ratkaisukeskeisessä valmennuksessa pyritään oman itsensä ymmärtämisen kautta ymmärtämään myös muita.
"Työyhteisössä on hyvä oivaltaa, että ihmiset elävät ihan samoin kuin muukin luonto eräänlaisessa jatkuvassa kiertokulussa -- aktiivisen ajan jälkeen on pakko tulla hiljaisempi aika, masennuskin voi olla tärkeä ja tarpeellinen ajanjakso, jolloin käydään hiljaisuudessa läpi asioita", Keistinen toteaa.
Keistisen mukaan tämän tajuaminen vähentää väärin tulkitsemisen mahdollisuuksia. Kun aidosti ymmärtää "miksi Matti on tuommonen", nousee kynnys syyllistämiseen ja sitä kautta loukkaamiseen.
Tärkeimmät ratkaisun avaimet löytyvät omasta itsestä: valmentajalla on lukuisia reseptinomaisia malleja ohjata asiakasta siten, että ratkaisut ja oivallukset syntyvät mahdollisimman täydellisesti asiakkaan itse keksiminä.
"Kun asian oivaltaa omista kokemuksistaan ammentaen, sellainen oivallus on käänteen tekevä", Hilkka Keistinen sanoo.
