Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen piti puolittaa työttömyys. Hallitus epäonnistui surkeasti. Sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan siitä hätkähtäneet, vaan ottivat aikalisän ja vakuuttivat, että heidän politiikkansa puree ajan mittaan työttömyyteen. Mutta Lipposen toiselle hallitukselle kävi yhtä köpelösti kuin ensimmäisellekin. Neljä lisävuottakaan eivät auttaneet sitä puolittamaan työttömyyttä eli saavuttamaan SDP:n puheenjohtajan ensimmäisen hallituksen itselleen asettamaa tavoitetta.
On kulunut jo yhdeksän vuotta siitä, kun sosiaalidemokraatit antoivat kuuluisan vaalilupauksensa työttömyyden puolituksesta. Kysymys kuuluu nyt, kumpi puolittuu ensin - työttömyys vai kolmas vaalikausi lupauksen jälkeen?
Menossa on jo 13. suurtyöttömyysvuosi. Työttömyys lähti rajuun nousuun syksyllä 1991 Esko Ahon uuden hallituksen aikana. Työttömien määrä nousi pahimmillaan puoleen miljoonaan, josta on tultu nykyiseen noin 300 000:een, kun piilotyöttömät lasketaan mukaan tilastoon.
Luulisi, että kovakalloisinkin tunnustaisi 13 raskaiden ja äärimmäisen kalliiksi käyneiden suurtyöttömyysvuosien jälkeen yhden kylmän tosiasian. Sen, että tähän asti harjoitettu työllisyyspolitiikka on mennyt metsään ja että nyt tarvitaan täysin uusi alku. Työttömyys ei ole puolittunut vieläkään, vaikka Lipposen hallitukset vakuuttivat pitkin matkaa, että sen politiikka oli oikeaa ja että tuloksia tulee.
Valta vaihtui viime huhtikuussa. Anneli Jäätteenmäen hallitus unohti työttömyystavoitteet edeltäjiensä vahingosta viisastuneena ja asetti itselleen työllisyystavoitteen, jota mitataan suhteuttamalla työssä käyvien määrä koko työvoimaan. Keskustavetoisen hallituksen talouspolitiikan tärkein tavoite on työllisyyden lisäys vähintään 100 000 hengellä vaalikauden loppuun mennessä. Matti Vanhasen kabinetti allekirjoitti saman tavoitteen, kuten myös sen, että työllisyysaste pitäisi nostaa seuraavan vaalikauden loppuun mennessä 75 prosenttiin viime kevään 67,5:stä - ja tämän hetken 66,4:stä.
Yhdeksän kuukauden jälkeen näyttää jo siltä, että punamultahallituksen työllisyystavoitteelle käy niin kuin sinipunahallituksen työllisyystavoitteelle: hallitus jää heti kättelyssä lähtökuoppiin eikä pysty kuromaan aukkoa umpeen myöhemmin.
Eräät talousviisaat sanoivat jo ennen viime kesää, että työllisyystavoite on täysin mahdoton. Viime maanantaina saman totesi itse Raimo Sailas. Valtiosihteeri tunnusti SAK:n seminaarissa, että hallituksen työllisyystavoite karkaa yhä kauemmaksi ja etteivät hallitusohjelmassa esitetyt keinot riitä hallituksen työllisyystavoitteen saavuttamiseen.
Ainoa mahdollinen johtopäätös tästä on, että on otettava käyttöön pussillinen uusia keinoja, kun vanhat eivät riitä. Sailas väläytti toistakin vaihtoehtoa - sitä, mihin Lipposen hallitukset turvautuivat. Hallitus voi tinkiä omasta työllisyystavoitteestaan. Sailaksen oma resepti oli kuitenkin lisäkevennykset tuloveroon.
Pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti puolestaan kaksi päivää Sailaksen jälkeen olevansa omalta osaltaan valmis harkitsemaan veronkevennysten jatkamista jo maaliskuun kehyspäätösten yhteydessä. Se on huomionarvoista puhetta keskustan johtajalta. Keskusta on ollut tähän asti suoraviivainen veronkorotus- ja jakopuolue, jonka entisen puheenjohtajan Esko Ahon pääministerikaudella Suomen tuloveroaste nousi pilviin.
Mitä muuta pitäisi vielä tehdä? Vastaus on sama kuin 13 vuotta sitten Ahon hallituksen aikana sekä Lipposen tultua pääministeriksi ensimmäisen kerran 1995 ja toisen kerran 1999. Rakenteellisia uudistuksia pitäisi rohjeta jatkaa kaikilla rintamilla ja etenkin työmarkkinoilla. On niitä tehtykin, esimerkiksi eläkepolitiikassa, mutta paljon on vielä tekemättä siitä yksinkertaisesta syystä, että jo pelkkä sana on kuin punainen vaate SAK:lle, monille sosiaalidemokraateille ja koko vasemmistoliitolle.
Työttömyys ei ole puolittunut, koska Suomessa ei ole ollut poliittisesti mahdollista tehdä tiettyjä työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia. Ahon hallituksen yritteliäisyys lopahti toistuvien yleislakkouhkausten paineessa. SAK ja STTK antoivat Lipposelle karvaan opetuksen 1996. Siihen loppui hänen kiinnostuksensa työmarkkinoiden rakenteellisiin uudistuksiin. Lipponen otti uuden kurssin ja rakensi politiikkansa kulmakiveksi hyvän yhteistyön työmarkkinajärjestöjen kanssa.
Vanhasen punamultahallitus jatkaa samalla linjalla, jota vastaan kenelläkään ei ole tietenkään mitään mutta josta joutuu myös maksamaan kovan hinnan. Hallitus jää siinä pelissä ammattiyhdistysliikkeen panttivangiksi. Se ei voi tehdä uudistuksia, joita ay-liike vastustaa tiukasti.
Euroopan unionin komissio kehotti juuri Suomea alentamaan rakenteellista työttömyyttä lausunnossaan, josta valtiovarainministeriö on julkaissut suomeksi nettisivuillaan vain kehut valtiontalouden hoidosta. EU suositti Suomelle muun muassa kohdennettuja veronkevennyksiä, kannustinloukkujen purkua, työn palkitsevuuden lisäystä sekä palkkaneuvottelujen uudistamista niin, että niissä sovittavat palkankorotukset heijastelisivat paremmin tuottavuuseroja.
Vanhasen hallituksen olisi viisasta ottaa suositukset tosissaan. Muuten se sortuu samaan kuin Lipposen hallitukset eli ylläpitämään kollektiivista harhaa katteettomilla lupauksilla politiikkansa vaikutuksista. Kylmä tosiasia on, etteivät pelkät tuloveron kevennykset riitä nostamaan työllisyyttä tavoitetasolle. Tarvitaan paljon radikaalimpia toimia.
Niitä, jotka jäivät tekemättä sekä Esko Ahon että Paavo Lipposen hallituksilta.