Elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) sai sulan hattuunsa maanantaina kertoessaan, että Suomen valtion omistama Teollisuussijoitus Oy ja saksalainen telakkayhtiö Meyer Werft ovat kipanneet yhdessä tuumin kukkarot pöytään ja ostaneet Turun telakan.
Merkittävään omistusjärjestelyyn sisältyi vielä mehevämpi uutinen: uuden telakkayhtiön tilauskirjaan on raaputettu jo sellaiset merkinnät, että leipää saadaan pöytään ainakin 10 000 henkilötyövuoden edestä. Ja leivän päälle tulee tietenkin kerrannaisvaikutukset.
Juuri tällaisia uutisia suomalaiset haluavat nyt kuulla.
Telakkateollisuudessa työskentelevien puolesta ei voi olla kuin iloinen, mutta itse telakkakaupassa muutama seikka kuitenkin panee mietityttämään.
Vaikka ”omistusosuuteni” telakasta ei yksittäisenä kansalaisena ole suuren suuri, haluaisin kuitenkin tietää, kuinka paljon telakasta maksettiin ja minkälaisia ehtoja kauppaan liittyy.
Kaupan hintaa ja muita yksityiskohtia ei ole annettu julkisuuteen liikesalaisuuksiin vedoten, mikä on täysin hyväksyttävä perustelu Meyer Werftin kannalta. Samalla kuitenkin telakan ostoon käytetyt veroeurot ja kaupan ehdot jäävät ikävästi pimentoon.
Kauppahinnan lisäksi valtion rahaa tullaan käyttämään uuden yhtiön pääomittamiseen ja telakkateollisuuden innovaatiotukena.
Kun kauppasumma, ehdot ja tarvittavan pääomituksen suuruus eivät ole tiedossa, on myös epäselvää, miten paljon tehdystä kaupasta pitäisi iloita vai pitäisikö siitä iloita lainkaan. Nyt täytyy vain luottaa siihen, ettei työpaikkoja ole ostettu Suomeen hinnalla tai ehdoilla millä hyvänsä.
Vapaavuori painotti maanantaina sitä, että vain kannattava liiketoiminta voi taata työpaikkojen pysymisen Suomessa. Lääkkeet kannattavaan toimintaan löytyvät kuulemma saksalaiselta omistajalta.
Nyt tehty omistusjärjestely ei kuitenkaan muuta telakkateollisuuden perusongelmia.
Toimiala on nimittäin juuri niin pulmallinen kuin ministeri Vapaavuori totesi helmikuussa 2013 eduskunnan välikysymyskeskustelussa: kyse on kansainvälisesti epäterveestä tuotannonalasta, jonka ylikapasiteettitilanne jatkuu, koska alalle tulee lisää toimijoita Aasiasta. Lisäksi valtioiden epäterve rooli hidastaa ylikapasiteetin poistumista toimialalta.
Työpaikat ja usko yhtiökumppanin kykyyn ratkaista kannattavuusongelmat ajoivat näiden tosiseikkojen yli.
Valtion mukaantulo telakan omistajaksi on myös tulkittu olevan järjen voitto idealismista. Tässä yhteydessä idealismin taipuisuutta ovat saattaneet lisätä lähestyvät eduskuntavaalit.
Saksalainen perheyhtiö Meyer Werft vaikuttaa joka tapauksessa huomattavasti vakaammalta isännältä kuin eteläkorealainen STX.
Ministeri Vapaavuoren kunniaksi on myös sanottava se, että aikaan saatu omistusjärjestely on kestävämpi ratkaisu kuin telakkatukieurojen pumppaaminen suoraan STX:lle.
Laajempi kysymys kuitenkin liittyy siihen, miten valtio tukee eri toimialoja ja minkä suuruisia rahallisia panostuksia mikäkin toimiala saa. On mielenkiintoista kuulla, minkälaisia rohtoja hallitus tarjoaa Oulun tilanteen parantamiseksi.
Suomen valtion omistajarooliin on kuulunut auttaa uutta teollisuutta, kun ulkoista pääomaa ei ole ollut saatavilla. Viime aikoina on alkanut näyttää siltä, että tarmo on suunnattu vanhan teollisuuden pystyssä pitämiseen.
Pitkällä aikavälillä hyvinvointi ei voi nojata siihen, että valtio pelastaa korisevia teollisuuden aloja hyppäämällä omistajan rooliin. Muuten Irwin Goodmanin 1990-luvun taitteesta laulamasta laulusta tulee jälleen ajankohtainen: ”Hurraa me teemme laivoja käyttämättä aivoja.”
Kolumni