Työmarkkinajärjestöillä on työurien pidentämistä ja eläkemalleja pohtiessaan nyt näytön paikka. Jos ne eivät työssä onnistu, ei pidä itkeä, jos hallitus tulee ja tekee ratkaisut.
Eläkkeet ovat niin keskeinen osa suomalaista hyvinvointivaltiota, ettei niitä koskevan järjestelmän uudistus onnistu ilman porua silloinkaan, kun järjestelmää pystytään kansalaisten kannalta kohentamaan. Monin verroin vaikeampaa uudistaminen on, kun etuja heikennetään. Siinä tilanteessa ollaan nyt.
Työn taustalla on välttämätön tarve pidentää suomalaisten työuria. Välttämättömyyden aiheuttaa julkista taloutta uhkaava krooninen vaje, ja uudistustarpeen sinänsä myöntävät kaikki osapuolet. Keinoista vain ei ole löytynyt yksimielisyyttä.
Yksi ratkaisumalli kuultiin viime vuoden keväällä, kun pääministeri Matti Vanhanen toi "Rukan lumilta" ajatuksen nostaa yleistä eläkeikää 63 vuodesta
65 vuoteen. Poru palkansaajajärjestöissä oli kuitenkin sitä luokkaa, että hallitus joutui perääntymään.
Hallitus kuitenkin heitti pallon työmarkkinajärjestöille. Ne ovat nyt keskeisessä osassa etsimässä keinoja siihen, kuinka eläköitymisikää saataisiin nostettua nykyisestä kolmella vuodella vuoteen 2025 mennessä.
Pallo on liukas ja raskas. Järjestöjen edustajista koostuva, Eläketurvakeskuksen johtajan Jukka Rantalan vetämä ryhmä on erimielinen käytännössä kaikista keskeisistä kohdista, jotka liittyvät työurien pidennykseen ja eläkeikään.
Historian ironiaa on, että umpikujaan ajauduttiin tasan 70 vuotta sen jälkeen kun työmarkkinoiden keskusjärjestöt vuoden 1940 tammikuussa solmivat niin sanotun tammikuun kihlauksen. Se oli uuden sopimuskulttuurin lähtölaukaus.
Sopu syntyi silloin ulkoisen pakon alla keskellä talvisotaa. Nyt on menossa tammikuun kahnaus. Uhka ei nyt ole samanlainen, mutta ilmassa silti. Pitemmällä jaksolla se syntyy niin sanotusta kestävyysvajeesta eli siitä, että rahat eläkkeiden maksuun ja hyvinvointiyhteiskunnan pyörittämiseen eivät riitä. Jo lähiaikoina järjestöillä on edessä toinen uhka: jos ne eivät keskenään pääse yhteisymmärrykseen, ottaa hallitus ohjat käsiinsä.
Näin sopii ollakin. Jokin järkevä malli keskeisestä tulevaisuutta koskettavasta asiasta on löydettävä, eikä asia helpotu vetkuttelemalla.
Keskeisiin kiistanaiheisiin kuuluu työnantajien ajatus, jonka mukaan eläkkeelle pääsisi vasta 40 vuoden työuran jälkeen. Jos se ei tule täyteen, työvuosia pitäisi jatkaa yli 63 ikävuoden. Tämän palkansaajapuoli on tyrmännyt.
Ehdotusta voikin moittia kaavamaisuudesta. Jos esimerkiksi korkeakoulututkinnon suorittanut ihminen haluaa siirtyä toiselle työuralle ja hankkii toisen tutkinnon, se voi merkitä jopa kymmentä opiskeluvuotta. Saisiko hän 40 vuoden säännön perusteella täyden eläkkeen vasta
70 ikävuoden alla?
Ihmisten valmius kouluttautua ja siirtyä uusille työurille on sekin Suomen menestyksen pönkkäpuita.
Kun ihmisten elinikä kasvaa ja vointi pysyy pitempään hyvänä, eläkkeelle siirtymistä on mahdollista siirtää eteenpäin. Motiiviksi tarvitaan kuitenkin muutakin kuin keppiä. Eläkkeiden karttumiskaavoja voidaan edelleen muuttaa niin, että ne kannustavat jatkamaan työuria.
Iso tekijä on myös se, miten työväkeen suhtaudutaan työpaikoilla. Onko 60 vuoden yli ehtinyt työntekijä työnantajan silmissä rasite, josta pitää päästä eroon, tai muiden työntekijöiden silmissä este, joka tulppaa nuorten etenemisen urillaan? Näiden asenteiden muuttaminen ei onnistu edes hallituksen mahtikäskyllä.