Kirjoittaja on ulkoasiainministeriön kansliapäällikkö (valtiosihteeri).
Presidentti Vladimir Putin vieraili helmi-maaliskuun vaihteessa Unkarissa, missä ensi lokakuussa vietetään näyttävästi vuoden 1956 kansannousun 50-vuotismuistopäivää. Presidentti Boris Jeltsin oli 14 vuotta aikaisemmin Budapestissa käydessään pyytänyt anteeksi unkarilaisilta kansannousun väkivaltaista kukistamista neuvostojoukkojen toimesta.
Putin meni vierailullaan vielä askeleen pidemmälle. Hän laski seppeleen kansannousun muistomerkille, joka sijaitsee Budapestin sydämessä parlamenttitalon edessä olevalla Kossuthin aukiolla. Vierailun aikana Putin niin ikään palautti isännilleen Sarospatakin 136 keskiaikaista uskonnollista teosta käsittävän kirjaston, joka on osa neuvostosotilaitten Unkarista maailmansodan lopulla vetäytyessään mukanaan viemästä sotasaaliista.
Lehdistötilaisuudessa Putin mainitsi Jeltsinin jo 1992 tuominneen neuvostojohdon toimet 1956. Hän jatkoi: "Tietenkään tämän päivän Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Silti minun on avoimesti todettava, että syvällä sydämissämme tunnemme moraalista vastuuta noista tapahtumista. Tehtävämme on kuitenkin ennen muuta ajatella tulevaisuutta silti mennyttä unohtamatta." Tämän jälkeen Putin mainitsi Venäjän ja Unkarin suhteitten parantuneen tuntuvasti viimeksi kuluneina kolmena vuotena. Myöhemmin vierailunsa aikana Putin vielä täydensi historian tulkintaansa.
Hänen mukaansa "me näemme, että Unkarin kansa ja maan nykyinen johto eivät politisoi näitä vaikeita aikoja menneisyydessämme, eivät käytä niitä hyväksi kotirintaman politiikassa, eivätkä pelottele kansalaisia niillä tai lähde venäläisvastaiseen retoriikkaan. Näin saadaan luoduksi ilmapiiri, joka tekee mahdolliseksi sanoa suoraan, että kyllä me tunnemme ne moraaliset näkökohdat, jotka liittyvät vuoden 1956 tapahtumiin ja että olemme sensitiivisiä niitten suhteen ja kunnioitamme niitten arkaluonteisuutta. Samaan aikaan katsomme tulevaisuuteen ja haluamme tehdä sen yhdessä Unkarin kansan kanssa".
Putinin vierailu Unkarissa kansannousun kukistamisen merkkipäivän aattona osoitti, että menneestä on voitu pitkälti sopia ilman, että haavat ovat vieläkään umpeutuneet.
Unkarin tavoin on myös Suomen ja Venäjän historian kipukohtia voitu vuosien mittaan käydä virallisissakin yhteyksissä - mediasta puhumattakaan - estottomasti läpi aina Jeltsinin kaudelta lähtien. Helsingissä 1992 vieraillessaan Jeltsin laski seppeleen Hietaniemen sankarihaudoille. Putin meni ensimmäisellä valtiovierailullaan Helsingissä askeleen pidemmälle. Hän laski seppeleen myös marsalkka Mannerheimin haudalle.
Mitä varsinaiseen historiankirjoitukseen tulee, kylmän sodan päätyttyä ensimmäisenä joutui talvisota kriittiseen tarkasteluun Venäjällä ja tulkinnat alkoivat muuttua. Seuraavaksi tuli Mannerheimin henkilö ja elämäntyö arvioitavaksi uudelleen. Viime vuonna oltiin niin pitkällä, että presidentti Mauno Koivisto avasi Pietarissa suuren Mannerheim-näyttelyn Venäjän valtion ykkösmuseon Eremitaasin tiloissa.
Myös Otto Ville Kuusisen elämäntyötä on alettu pohtia ja arvioida yhdessä. Kaiken kaikkiaan Suomi ja Venäjä ovat edenneet pitkälle yhteisen lähimenneisyytensä läpikäynnissä, eikä tabuja juuri enää ole. Uusimmat tutkimukset koskevat sotavankikuolemia ja ihmisluovutuksia.
Historian tulkinnat ovat ajan mittaan lähentyneet toisiaan. Silti yhä edelleen esiintyy koko joukko merkittäviä erimielisyyksiä. Venäjällä esitetään usein virallinen tulkinta menneestä. Suomessa historioitsijat, ei hallitus tai viranomaiset, ovat tässä määräävässä asemassa.
Kun Moskovassa juhlittiin viime vuonna maailmansodan päättymisen 60-vuotispäivää presidentti Tarja Halosen osallistumista tapahtumaan arvosteltiin. Tällöin erilaiset tulkinnat jatkosodasta Suomessa ja Venäjällä tulivat selvästi esille. On kiinnostavaa, että presidentti Martti Ahtisaaren vieraillessa 1995 Moskovassa maailmansodan päättymisen 50-vuotisjuhlilla hänen osallistumisensa ei herättänyt Suomessa vastaavanlaista laajaa polemiikkia kuin kymmenen vuotta myöhemmin.
Voitonjuhlat Moskovassa toivat esiin myös suuret mielipide-erot Venäjän ja Baltian maitten välillä historian tulkinnoissa. Myös Puolan ja Venäjän yhteisessä historiassa on joukko kipukohtia, joista Katyninin joukkomurha on tunnetuin. Saksassa maan kaamea lähimenneisyys on käyty kerta kerran jälkeen huolellisesti läpi. On syntynyt käsite "Vergangenheitsbewältigung" eli kuinka hallita historiaa tai tulla toimeen onnettoman menneisyyden kanssa ja ottaa siitä oppia.
Venäjällä tällaista järjestelmällistä läpikäyntiä ei ole edes aloitettu. Kiinassa voidaan jo keskustella julkisesti kulttuurivallankumouksen ajoista. Toisaalta sekä Venäjällä että Kiinassa Stalinin kuten myös Maon henkilö ja rooli ovat vielä historian tuomiota vailla.
Tunnettu amerikkalainen filosofi ja taloustieteilijä Francis Fukuyama julkaisi kylmän sodan päätyttyä 1992 kiistellyn bestseller-teoksensa "Historian Loppu". Hänen mukaansa demokratia ja kapitalismi olivat saavuttaneet lopullisen voiton aatteen nimissä käytävissä sodissa. Mistään todellisesta historian lopusta ei kuitenkaan voi olla kysymys. Tarvitsee vain mainita Saksan suhteet Ranskaan, Puolaan ja Israeliin tai Kiinan ja Japanin väliset suhteet. Historia on niissä edelleen vahvasti läsnä.
Itäisessä naapurissamme on virallinen historian tulkinta usein esitetty ainoana oikeana totuutena. Suomessa tämä on historioitsijoitten, ei viranomaisten tehtävä. Loppujen lopuksi on kuitenkin annettava historian tuomita.