Kosovo on julistautunut itsenäiseksi, mutta se tarvitsee myös itsenäisyydelleen tunnustuksia. Venäjän ja Serbian reaktiot ja EU-maitakin vaivaava hämmennys ennakoivat vaikeuksia. Euroopan kypsyys punnitaan Kosovossa.
Kymmenen vuotta sitten Kosovossa sodittiin. Nyt sen kaduilla riemuitaan uudesta itsenäisyydestä. Pauke taivaalla on johtunut ilotulitusraketeista, ei ammusten räjähtelystä. Näin katsoen Eurooppa on astunut kymmenessä vuodessa paljon eteenpäin. Näkyvillä on kyllä poliittisia vaikeuksia Kosovon vuoksi, mutta ei sodan uhkaa.
Silti niin paljon asioita on yhä auki, että vasta nyt Euroopan kypsyys toden teolla punnitaan.
Kosovon itsenäisyyden on kauan tiedetty olevan tulossa. Yhtä kauan on yritetty ratkaista, kuinka se toteutetaan. Suunnitelma toisensa jälkeen on kaatunut. Niin kävi myös Martti Ahtisaaren laatimalle rauhansuunnitelmalle, jota Kosovon johto kuitenkin on nyt ryhtynyt toteuttamaan.
Olisi ollut parempi edetä siltä pohjalta jo alun perin, yhdessä sovitusti eikä yksipuolisesti. Nyt epävarmoja tekijöitä on yhä liian paljon.
Itsenäisyys on ollut Kosovon albaanienemmistön suuri unelma. Kosovon sodan jälkeen maakunta on jo tosiasiallisesti ollut irti Serbiasta, kansainvälisten joukkojen valvonnassa. Nyt otettiin lopullinen askel. Paluuta ei ole, mutta on myös ymmärrettävää, että Serbian näkökulmasta Kosovon lopullista eroa on hyvin vaikea niellä. Balkanin historiassa totuus on usein näkökulmasta kiinni, ja kaikki kansat tällä alueella ovat jossain historian vaiheessa kokeneet kovia.
Itsenäistymisen ajankohta on nyt otollinen. Sekä Serbian että Kosovon johdossa on ihmisiä, jotka ymmärtävät hillitä kansallismielistä kiihkoa ja välttävät väkivallan käyttöä tai sillä uhkailua. Tilanne voisi olla paljon pahempi, mutta kylliksi vaikea se on nytkin.
Riemu Kosovon kaduilla vaihtuu pian arjeksi. Maa on itsenäistynyt mutta se on yhä Euroopan köyhimpiä kolkkia. Uuden kansakunnan rakentaminen olisi lisäksi helpompaa, jos lähtökohta olisi kiistaton. Nyt se ei ole.
Jo etukäteen oli selvää, että Serbia ei Kosovon itsenäisyyttä tunnusta. Vertauskohtaa voi hakea Suomen historiasta. Joulukuun 1917 jälkeen Suomelle oli ratkaisevaa, että Venäjän vallankumousjohto kirjoitti nimensä Suomen itsenäisyyden tunnustavaan paperiin. Vasta sen jälkeen muut maat seurasivat perässä.
Nyt Kosovo on entisen emämaansa suostumusta vailla ja jää roikkumaan epämääräiseen välimaastoon. Myöskään tie YK:n turvallisuusneuvoston tunnustuksen kautta ei etene, sillä Serbian ystävä Venäjä estää sen veto-oikeudellaan. Euroopan unioni aloitti viikonloppuna Kosovossa uuden suuren siviilikriisinhallintaoperaation, mutta poliittisesti unionikin on ollut jakautunut.
EU:n ulkoministerit pääsivät onneksi maanantaina yksimielisyyteen Kosovo-lausumasta. Kukin unionimaa saa päättää itsenäisesti Kosovon tunnustamisesta, joten nyt on aika antaa tukea uudelle itsenäiselle maalle. Suomen on Ahtisaaren tekemän pohjustustyön takia luontevaa kiirehtiä omaa tunnustaan.
Kosovon tie täysivaltaiseksi valtioksi on näin vasta alussa ja todelliset ongelmat vasta edessä. Ei ole vielä nähty, mitä Serbia käytännössä aikoo tehdä. Ei myöskään tiedetä, kuinka Venäjä käyttää Kosovon tilannetta ulkopolitiikassaan: alkaako se vuorostaan vaatia kaistaleita Moldovan ja Gruusian rajoilla itsenäisiksi?
Alku on ollut maltillinen, mikä lupaa hyvää. Se ei silti todista, että jatko sujuu samaan malliin. Suurin vaara on siinä, että Kosovon tulevaisuus joutuu jonkin suuremman kansainvälisen kuvion pelinappulaksi. Kestävin lähtökohta hyväksyä Kosovo erillistapaukseksi ja toivottaa uusi valtio osaksi Eurooppaa.
Kosovolaisilla ei ole mitään tekemistä Ossetian, Baskimaan tai Pohjois-Kyproksen kanssa, eikä kosovolaisten pidä antaa jäädä muiden Euroopan aluekiistojen panttivangeiksi. Jos Kosovo pääsee jaloilleen ja Serbia suuntaa yhä kohti Euroopan unionia ja kuuntelee sen äänenpainoja, silloin voi vihdoin olla mahdollisuus saada kestävä ratkaisu Länsi-Balkanin ongelmiin. Mutta tulokseen pääsy on yhä työn ja tuskan takana.