Istuin eduskunnan lehdistölehterillä, kun eduskunta viime vuonna ennen joululomille lähtöä keskusteli pankkituista. Kyse oli pankkien pääomittamisesta ja toisaalta Kaupthing-pankin suomalaistalletusten suojaamisesta. Arvostelua herätti lähinnä se, että hallitus päätti suojata myös korkeakorkoisten tilien talletukset täysimääräisesti, vaikka ne ovat luonteeltaan riskisijoituksia.
"Alkaakohan tästä lama", eräs kokenut politiikan toimittaja mietti. Hän muisti olleensa paikalla samanlaisissa tunnelmissa 1990-luvun alussa, kun valtio pelasti pankkeja ilman, että hankki niistä omistuksia itselleen.
Kokeneen toimittajan kommentit lamasta tuntuivat joulun alla liiankin kylmältä kyydiltä. Ajattelin, että eiköhän tuo öljyllä rikastunut Venäjä sentään vedä ja kyllähän suomalaisten firmojen hartiat ovat 1990-luvun lama-aikaa leveämmät.
Kyllä se lama tai ainakin ikävän syvä taantuma sieltä tuli. Vikaa etsitään monesta suunnasta, niin viennistä kuin roskaluotoista. Kovin harva on kuitenkaan kyseenalaistanut meidän tavallisen kansan edesottamuksia. Sille voisi muutaman ajatuksen uhrata.
Tavallista kansaa mitenkään syyllistämättä pitäisi puhua esimerkiksi siitä, onko asuntojen omistaminen hinnalla millä hyvänsä järkevää politiikkaa. Meillä istuu tiukassa käsitys, että ensimmäinen temppu työpaikan saamisen jälkeen on ottaa asuntolainaa, koska pitäähän perheellä nyt oma kiva kämppä olla.
Ennen vanhaan "perheasuntoon" edettiin porras portaalta, koska lainamäärä pidettiin kurissa. Kaksion tai kolmion kautta otettiin ensin vauhtia ja sitten, kun käteistä oli tarpeeksi, saatiin se lopulliseen onneen vienyt perheasunto. Viimeisen vuosikymmenen aikana tahti muuttui. Pitkäkestoiset ja isot lainat tulivat mahdollisiksi keskituloisillekin. Päästiin kerralla isoon asuntoon kiinni. Unelmien kämppä ja uusi auto pihassa -- kokonaan velkarahalla.
Pitkää ja tuloihin nähden maksimaalista lainaa ottavat tulevat harvoin ajatelleeksi, millaiseen sitoumukseen he lähtevät mukaan. Jos lainan takaisinmaksu vaatii molempien vanhempien työpanoksen, niin siinä piilee jo ensimmäinen riski, koska jo toisen vanhemman jääminen työttömäksi uhkaa lainanmaksua. Ennen kuin ottaa tällaista lainaa, meidän pitäisi esittää itsellemme seuraava kysymys: oletko varma, että pystyt pitämään työpaikkasi seuraavat 20--30 vuotta. Näinä aikoina aika harva uskaltaisi luvata itselleen mitään.
Asuntovelallisten armeijaa on Suomessa kasvattanut lainakorkojen verovähennysoikeus. Tämä yhdistettynä vuokrien korkeaan tasoon on kaatanut vaakaa selvästi omistusasumisen puolelle. Ilmiö on johtanut kiinteistövälitysbisneksen paisumiseen sekä asuntojen ja rakentamisen ylihinnoitteluun.
Meille tavalliselle perheille ei ole kuitenkaan riittänyt edes se unelmien ensiasunto. Hätkähdin itse uutista, jonka mukaan perheet eivät ole valmiita tinkimään matkustelusta talouden syöksykierteestä huolimatta. Yksi etelänmatka vuodessa, mieluummin Thaimaa kuin Kanariansaaret, kuuluu ikään kuin perusoikeuksiin. Niin ja sitten olisi tehtävä se Lapin reissukin.
Ja jos ei muulla rahalla, niin jäihän siitä asuntolainasta vielä vähän ylimääräistäkin.
Voi olla, että meneillään oleva taantuma vielä muuttaa ihmisten suhtautumista lainarahaan. Voi olla, että sitä omarahoitusosuuttakin vaaditaan yhä enemmän. Joka tapauksessa vähempään pitäisi tyytyä.
***
Nyt alkoi eurovaalikampanja! Seuraa tosi tv:stä, kuinka Jani Sievinen (sd.) opettaa Isä Mitrolle (sd.) perhosuintia. Voit äänestää, haluatko ohjelman jatkuvan.