Omis­tet­tu ah­dis­tu­neil­le pojille – ou­lu­lai­nen ru­noi­li­ja murtaa häpeän muureja

Kolmannen runokokoelmansa juuri julkaissut Jere Vartiainen aloitti kielellä leikittelyn vajaat kymmenen vuotta sitten perustamalla blogin. Kirjoittamisen ohjausta hän on saanut runoilija-kirjailija Heli Slungalta.

Kuva: Annika Ollanketo

(---) Kuvittele miten humalaisen ensikasteen jälkeen / mikään ei yhtäkkiä toimi. / Eikä sinulla ole aavistustakaan mitä teet. / Sinulla on vain / yritys esittää, että kaikki on vielä OK, (---)

Säkeet ovat katkelma oululaisen Jere Vartiaisen runosta Kuin mies. Tänä keväänä julkaistulla Vartiaisen kolmannella runokokoelmalla Minuus | Miinus (Kolera) oleva runo kertoo puhujansa ensimmäisestä seksikokemuksesta.

– Joka siis menee päin h-lvettiä. Ja sitten tulee se kaikki häpeä, että voiko tästä edes kertoa.

Vartiainen pitää runon ensimmäisen version kirjoittamista käännekohtanaan. Arkojen asioiden käsittelyyn liittyviä häpeän muureja voi sittenkin murtaa.

– Kun runous oli itselle aiemmin hyvin pitkälle nimenomaan kielellä leikittelyä ja nokkeluuksilla neppailua, nyt minulla tarve käsitellä tiettyjä asioita ja myös sanoa niistä jotain.

– Tässä mennään hyvin herkille ja kipeillekin alueille, kun pohditaan esimerkiksi arvottomuuden, riittämättömyyden, häpeän ja syyllisyyden tunnetta ihmisen identiteetin kehittymisen kannalta.

Vartiaisen mielestä uusimmassa runokokoelmassa käsitellyt teemat ovat universaaleja ja esimerkiksi sukupuolesta ja iästä riippumattomia, vaikka teos on ”omistettu ahdistuneille pojille”.

Kuinka paljon teoksen runoissa on Vartiaista itseään?

– Hyödynnän runoissa omia kokemuksiani kaiken muun ohella, ja jotkut tekstit ovat henkilökohtaisempia kuin toiset. Mutta runon totuus on eri asia kuin kirjoittajan totuus. Ei tämä ole päiväkirja.

Psykologin koulutus ja kokemus antavat runoilijalle oman lisänsä, perspektiiviä käsitellä ihmissuhteita, tunteita ja identiteetin rakentumista.

Vartiaista kiehtoo runoissa vapaa mitta ja mahdollisuus sanoa sanottavansa kielellä leikkien.

Monilla ihmisillä on silti varsin stereotyyppinen käsitys runoudesta. Kuten että lyriikka tarkoittaa ikivanhoja loppusoinnullisia värssyjä, joita on pitänyt opetella kouluaikoina vaikka väkisin. Jotkut taas vetoavat siihen, että he eivät ymmärrä runoutta, mikä antaa heille syyn vieroksua sitä.

– Mutta se ”ymmärtäminen” on ihan höpsö ajatus! Tajuammeko tavallisissa keskusteluissakaan aina täysin sitä, mitä toinen haluaa sanoa? Runoudessa ja keskusteluissa pätee mielestäni sama juttu: otetaan irti se mitä saadaan. Ei jokaista yksittäistä sanaa tarvitse analysoida.

”Ymmärtämättömyydessä” voi Vartiaisen mielestä olla kyse siitäkin, että sitä omaa runoilijaa ei ole löytynyt. Sitä, jonka tekstit kolahtavat ja löytävät kaikupohjan omista tuntemuksista ja kokemuksista.

– Itseäni on puhutellut eniten Janne Kortteisen kokoelma Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa (2010). Löysin sen pari kolme vuotta sitten, kun elämässäni oli vähän kaoottinen vaihe. Kirja iski minuun silloin selvästi ja syvälle.

Se iskeytyi vielä syvemmälle kuin edellinen ihon alle mennyt lukukokemus, Harry Salmenniemen Texas, sakset (2010).

Jere Vartiainen tunnetaan myös lavarunoilijana. Hän voitti lajin Suomen mestaruuden vuonna 2014 ja pääsi seuraavana vuonna Pariisiin mittelemään MM-tittelistä. Pariisissa kisamenestys jäi melko vaatimattomaksi, mutta kokemus oli silti unohtumaton.

– Vaikka olen vähän arka ja sanojeni kanssa kahdestaan viihtyvä reppana, lavalla olo oli yllättävän helppoa.

Vartiainen kapuaa edelleen silloin tällöin esiintymislavalle lukemaan runojaan ”sekä höpöttämään niiden välissä omiaan”.

Seuraavan kerran hän tekee näin Oulun muusajuhlien aikaan elokuussa, jolloin hän kiertää runoilija-kirjailija Heli Slungan kanssa muun muassa kirjastoissa.

Psykologin töitä Vartiainen tekee osa-aikaisesti, jotta hän ehtii myös kirjoittaa – ja kunnolla.

– Kyllä minä olen tämän kanssa ihan vakavissani liikkeellä.