Luulaja "Kapinallisuudesta kiinni otettu Pekka Ahola perheineen sijoitetaan asumaan Viiritsan kylään vähintään kahdeksi vuodeksi."
Tämä on alkutilanne lastenelokuvassa Valo, jota kuvattiin Kolskullskullen vanhalla puisella asemalla Luulajan museorautatiellä torstaina ja perjantaina.
Asemarakennus on valkoisin koristesorvauksin muutettu inkeriläiseksi Viiritsan asemaksi. Eletään vuotta 1907. Oikea musta höyryveturi puhkuu aseman edessä kitkerää savua kuulaaseen syysilmaan. Asemapiha kuhisee matkustavaisia: maalaisia, hienostorouvia, neitosia, vauvoja ja pojankoltiaisia.
Näytelmän pahis, kapteeni Nikolai Konoplin, santarmikunnan erikoistutkija toistaa Aholan perheen kohtalon niittaavaa repliikkiä uudestaan ja uudestaan. Elokuvan alkuun sijoittuva kohtaus kuvataan useasta eri kulmasta.
Oulun kaupunginteatterin näyttelijä Pentti Korhonen näyttää mahtavalta ja uhkaavalta pitkässä mustassa manttelissaan. Hänen vierellään seisoo paikallinen poliisi Konstantin Kabanen valkoisessa univormussa. Lipan alta kiiltävät näyttelijä Hannu Kiviojan tummat silmät.
Pekka Aholan ja hänen poikansa Aleksanteri Ahola-Valon, joka elokuvassa on pelkkä Valo, sisäinen maanpakolaisuus Inkerinmaalla on alkamassa.
"Olkaa hyvät"
on taikasana
Aseman vilinässä pieni Valo-poika näyttää liikuttavan yksinäiseltä ja avuttomalta. Oululainen 9-vuotias Vili Järvinen jää istumaan suurelle matka-askille pieni matka-aski kupeellaan ja kutistuu silmissä kun isää viedään käsiraudoissa.
Katseessa on huolta ja hämmennystä. Vili siristelee, sillä aurinko paistaa suoraan sieltä, minne isää esittävä Teijo Eloranta kuljetetaan.
"Vilillä on intensiivinen katse, semmoiset silmät, että ajatukset näkyvät niistä. Siksi hän on niin hyvä elokuvanäyttelijä", kehuu paljon lasten ja nuorten kanssa työskennellyt ohjaaja Kaija Juurikkala.
"Vili on koko elämänsä harrastanut mielikuvaleikkejä ja pystyy sulkemaan meidät pois. Kun näyttelijöille sanotaan 'olkaa hyvät', se on kuin taikasana ja silloin me muut kadotaan. Vilin kanssa ei ole koskaan mitään kameraan katsomisprobleemeja."
Juopon ja väkivaltaisen Viiritsan poliisin Konstantin Kabasen poika Ville hyörii kohtauksessa santarmin jaloissa, mistä hänet äkäisesti komennetaan töihin laukkuja kantamaan. Villeä esittää 11-vuotias Joni Kehusmaa Oulusta.
Molemmat pojat ovat Juurikkalan riemuksi hyvin kuvauksellisia, fotogeneettisiä.
"Opettamatta mitään elokuvakerronnasta, he kasvavat siihen ja rupeavat hahmottamaan ja ajattelemaan sen kautta. Minusta tuntuu, että he nauttivat ihan mielettömästi kun pääsevät osallisiksi aikuistyöyhteisön kunnianhimoisesta ammattiasenteesta."
Työryhmä suhtautuu lapsiin arvostavasti, Ahola-Valon hengessä. Käsikirjoittaja Markku Flinkillä oli työssään yksi periaate ylitse muiden: lapsen näkökulma, joka on Ahola-Valon päiväkirjojen voima ja ainutlaatuisuus.
Tasapainoilua
kiskoilla
Vili ja Joni ovat yllättävän kärsivällisiä, vaikka elokuvan tekeminen on odottamista ja vaatii toistoja. Vilille kertyy kuvauspäiviä 45 ja Jonillekin nelisenkymmentä. Silti homma on heidän mielestään "kivvaa".
"Minä en ollut kuvitellut, että tähän tarvittaisiin näin paljon henkilöitä, ihan näitä tekijöitä työryhmässä. Olin ajatellut elokuvan tekemisen erilaiseksi, helepommaksi, mutta nyt minä tiedän mitä se sitten on", toteaa Vili Järvinen.
Hän katsoo suoraan silmiin sinisillä silmillään, jotka ovat syvät ja yhtä siniset kuin Jonin ovat ruskeat.
Kun kumpaakaan ei tarvita seuraavassa otoksessa, pojat pyrähtävät tasapainoilemaan museorautatien kiskoille. Ne kuuluvat vanhaan Luulaja-Jällivaara-Kiiruna-Narvik malmirataan.
Mitä muuta teette tauoilla ja odotusajalla?
"Me pelataan yatzya ja shakkia, luetaan, jutellaan ja syödään ja juodaankin välillä."
Valolla on siisti keltainen takki, Ville on puettu ruskeaan.
Mitä mieltä olette roolivaatteistanne?
"Mulla on aika pienet. Tää takki on näin lyhyt. Elokuvassa iskä ei raski ostaa vaatteita vaan se ostaa kaikilla rahhoilla viinaa", kommentoi Joni Kehusmaa.
"Kyllä nää ihan kivat vaatteet ovat. Tuntuu jo siltä, ettei omiin vaatteisiin totukaan enää, kun nämä tuntuvat jo ihan omilta vaatteilta", vastaa Vili Järvinen.
"Ei mittään
palturia"
Viiritsan asemalla on paljon väkeä. Elokuvan työryhmässä on 32 henkeä, näyttelijöitä on paikalla viisi ja paikallisia avustajia 35.
Lisäksi veturin uunia lämmittävät museorautatieyhdistyksen jäsenet.
"Verisunnuntain kulkueessa oli vielä isompi joukko", pojat kertovat. Aleksanteri Ahola-Valo oli lapsena mukana tapahtumissa Pietarin Talvipalatsin edessä 1905. Kohtaus kuvattiin tiistaina Luulajassa.
"Ville assuu aika köyhässä perheessä. Isä on juoppo ja se pieksää tätä, niin kuin näet jalkoista. Yhdesti oli naamassa iso veriläntti. Isä oli nyrkillä lyönyt."
Näin kertoo Joni Kehusmaa roolihahmostaan Villestä ja tämän isästä Konstantin Kabasesta. Jonin sääriin on maskeerattu naarmuja ja verirahkoja.
Mitä ajattelisit itse sellaisesta isästä?
"Minä kyllä muuttaisin kotoa pois asumaan."
Valo auttaa elokuvassa ystäväänsä, joka on mukana lasten perustamassa omassa koulussa.
"Valo ei voi sellaista hyväksyä, että isä lyö lastaan. Valolla on hyvä isä, joka ei lyö sitä. Äiti on kuollut ja sisaruksia sillä ei ole. Oikeassa elämässä sillä oli äitipuoli, mutta tässä elokuvassa ei ole", kuvaa Vili Järvinen rooliaan elokuvassa.
"Lopussa Villen isä tajuaa, että se on tehnyt väärin koko ajan", huomauttaa Vili.
"Se herrää siitä viina-unesta", myöntää Joni.
"Jos ajattelee Villen isää, niin tilanne on muuttunut. Eihän nykyään ennää lyödä lapsia niin kuin silloin", Vili pohtii.
Poikien mielestä Koulupojan päiväkirjat kirjoittanut Aleksanteri Ahola-Valo oli jo lapsena hyvä piirtämään ja taitava kirjoittamaan.
"Se kirjoittaa ihan tosiasioita eikä mittään palturia."
Tuottaja Outi Rousu huomauttaa, että lasten oikeudet ovat Valo-elokuvan iso teema. Elokuvan virallisia yhteistyökumppaneita ovat kansainvälinen lastenoikeuksien järjestö UNICEF ja Aleksanteri Ahola-Valon elämäntyötä vaaliva Valola säätiö.