Itsenäisyyspäivän iltana Kaartin soittokunta virittää taas instrumenttinsa presidentinlinnan juhlijoita varten. Puhallinmusiikin ja tärkeimpien valtiollisten juhlatilaisuuksien liitto onkin kestänyt lähes koko itsenäisyytemme ajan.
Torvet, pillit ja rummut tulivat linnan juhliin 1920-luvun alkupuolella. Perinne katkesi vain sotavuosina, kertoo helsinkiläinen musiikkikapteeni evp. Jukka Vuolio, joka on tutkinut suomalaisen sotilasmusiikin historiaa.
Itsenäisen Suomen sotaväki syntyi 25.1.1918, kun suojeluskunnat ja vapaaehtoiset julistettiin hallituksen joukoiksi. Kuluvana vuonna myös Suomen sotilasmusiikki on juhlinut 90-vuotista olemassaoloaan.
"Itsenäisyytemme alussa vielä vallitsi vanha venäläispohjainen ajatus, että joukko-osastolla ei voi olla kunniamarssia, jos sillä ei ole soittokuntaa", kertoo Vuolio.
"Jokainen voi mielessään pohtia, kumpi on ollut suomalaisen maanpuolustushengen kannalta vaikuttavampi: pappi vai soittokunta. Parhaimmillaan meillä toimi 28 kokoonpanoa samanaikaisesti."
Sven Dufvan
säveltäjä Oulussa
Sotilaat toki puhalsivat Suomessa jo paljon ennen tasavallan dramaattisia syntyvuosia.
"Ruotsin vallan aikana meillä toimi hyviä kokoonpanoja. Pohjanmaan rykmentin soittokunta vaikutti Vaasan nurkilla 1700-luvun puolivälin jälkeen. Sitä pidettiin ajan ykkösbändinä ja sen saksalaiset muusikot myöhemmin levittäytyivät ympäri maata esimerkiksi kirkkojen urkureiksi", Vuolio selvittää.
Muun muassa Robert Kajanuksen orkesterissa Helsingissä soittanut säveltäjä ja kapellimestari Harald Hedman aloitti Oulun 4. tarkk´ampujapataljoonan soittokunnan kapellimestarina vuonna 1900. Hedmanin virkakausi vain loppui lyhyeen, kun Suomen sotaväki lakkautettiin 1901. Tämän päivän puhaltajat tuntevat Hedmanin hänen Sven Dufva -alkusoittonsa kautta.
Vuolio ajoittaa sotilasmusiikkijärjestelmämme synnyn vuoteen 1544, jolloin Kustaa Vaasa sai valtiopäivillä aikaan kuninkaan sotaväen ja lippukuntajärjestelmän. Noilta ajoilta meille on periytynyt muutamia sanoja, kuten "piipari", joka 1500-luvulla tarkoitti sotilasmuusikkoa.
Alussa sotilaiden soitto oli lähinnä signaaleja ja viestintää, käskyjen välittämistä.
"Musiikin avulla joukkoja voitiin siirtää yhtäaikaisesti. Kun rytmi oli marssimisessa mukana, päälliköt pystyivät laskemaan tarkkaan, missä ajassa joukot saadaan liikuttelua pisteestä A pisteeseen B. Tämähän oli jo roomalaisten strateginen juttu, hekin rakensivat sotilasteitä ja marssivat tahdissa."
Yleisemmin sotilasmuusikkojen tehtäväksi on nähty omien rohkaiseminen ja vihollisen säikyttäminen, mutta soittokunnat huolehtivat parhaansa mukaan myös maanpuolustushengen ylläpitämisestä ja kehittämisestä siviilien keskuudessa. Jopa perinteisestä joukko-osastoyhteydestä on luovuttu Oulussa ja Vaasassa.
Viimeksi suomalainen soittokunta osallistui oikeisiin sotatoimiin jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin veljen GustavEhrnroothin komentaessa ratsuväkiprikaatin soittokuntaa hyökkäysvaiheen aikana 1941.
Vienassa Säämäjärven kohdalla hän käski muusikot hyökkäyslähtöasemien taakse ja h-hetkellä kajautettiin Suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.
Kaartin soittokunta perustettiin Parolassa aprillipäivänä 1819 ja se muutti Helsinkiin jouluaattona 1824. Autonomian aikana kaartilaisista kehittyi Suomen edustussoittokunta, jonka musisointia kuultiin jopa keisarillisissa tilaisuuksissa Pietarissa.
"Kaartin soittokunta on kaikkein pitkäaikaisin yhtäjaksoisesti toiminut ammattimusiikki-instituutio Suomessa. Vaikka Turun orkesteri perustettiin jo 1700-luvun lopulla, sen toiminta katkesi välillä", Jukka Vuolio laskee.
Sotaväen kautta itsenäinen Suomi sai myös sinfoniaorkestereiden puhallinsektioihin ensimmäisiä ammattimuusikkoja, sillä palkat olivat sinfoniapuolella parhaimmillaan kolminkertaiset.