Saattaakin päivä paahtaa parastaan tundramaisella kiveliöllä pienen tunturin huipulla. Niinpä katse kantaa peninkulmien päähän sinisessä autereessa paljastaen sievästi kumpuilevan maan, joka tuntuu jatkuvan loputtomiin.
Järvien palapelimuodot kimaltavat alangoissa ja virtojen nauhamaiset luirut jakavat erämaata tunnistettaviin siivuihin. Parasta on kuitenkin jalkain juurella levittäytyvä satumaa.
Vuorimaisen jyrkänteen juurella maailmaa peilaa sulavesien ruokkima lampi vesistöistä ylimpänä. Lähde on niin kirkkaan raikas, että uidessa voi nähdä syvimmänkin poteron järkäleisen pohjan. Virkistäytymisen jälkeen paikkaa ei voi jättää kaihoa tuntematta.
Ollaan jossakin Muotkatunturin erämaan monista sydämistä. Matkaa jatkettaessa tulee itse valita suuntansa, reittinsä ja määränpäänsä, sillä virallisia retkeilyreittejä seudulla ei ole.
Omillaan olemisen vahva tunne aateloi oloa. Sitä lisää havainto siitä, ettei ainoastakaan vieraasta ihmisestä näy merkkiäkään.
Toki kulkijoita lienee, mutta isossa erämaassa ja kumpuilevassa ylämaassa satunnainenkin kohtaaminen on epätodennäköistä.
Omia polkuja kulkeminen ei Muotkallakaan tarkoita poluttomuutta. Luonnon poropolut sivuavat maan muotoja jouhevasti seuraillen joka suuntaan.
Ihmisten ikiaikaiset polut erottuvat parhaiten jokivarsilla, vaikka niitä on tuntureillakin vanhoja postireittejä myöten.
Lue lisää Muotkatunturista maanantain Kalevasta!