Viime vuosina Euroopassakin nähty sotatoimien aikaansaama pakolaiskriisi on vasta pientä alkusoittoa sille hädälle, joka eteläisen pallonpuoliskon maita uhkaa ilmastokatastrofin edetessä.
Ilmaston lämpenemisen aiheuttamat muutokset eivät koske vain muiden maanosien köyhiä, vaan kyse on myös meidän kaikkien suomalaisten tulevaisuudesta.
Kaikista loppuvuonna julkisuudessa keskusteltavista turvallisuusuhkista suurin on ilmastonmuutos – ehkä siksi, että me reagoimme siihen kuin sammakot hiljalleen kuumentuvassa vedessä. Kaikkien poliittisten päätösten pitäisi jo nyt pohjautua kestävään ilmastopolitiikkaan, mutta kuten esimerkiksi hiilinielukysymys osoittaa, me kuvittelemme edelleen, että aikaa on.
Ei ole. Lähivuodet ovat ratkaisevia, mikä tarkoittaa kestävää päätöksentekoa asumisen, liikenteen, maatalouden, metsätalouden ja ruuantuotannon ratkaisusta nyt.
Ruoka, vesi, lämpö ja energia ovat meille itsestäänselvyyksiä, joten emme osaa pelätä niiden puuttumista. Tutkijat ovat kuitenkin hereillä: esimerkiksi Luonnonvarakeskus Luken tutkimusryhmä on muistuttanut ilmastokestävyyttä käsittelevässä tutkimusraportissaan tänä vuonna, että suomalaisten luonnonvaraelinkeinojen tulee sopeutua väistämättömään ilmastonmuutokseen riippumatta siitä, kuinka nopealla aikataululla ja tehokkain toimenpitein kasvihuonekaasupäästöjä tullaan vähentämään osana Pariisin sopimuksen toimeenpanoa.
Kuivuus ja nälänhätä eivät ole vain Afrikan tai kehittyvien maiden ongelmia. Moni merkittävä ruuantuotantoalue kärsii jo nyt kuivuudesta ja globaalisti ruokamarkkinat ovat jo muuttumassa. Myös suomalainen luonto ja maataloustuotanto muuttuvat. Kuumuus, kylmyys, kuivuus ja tulvat koskettavat myös meitä ja saavat aikaan tuotantoepävarmuutta. Tuholaiset ja kasvitaudit eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja. Toisaalta viljelykasvien sato voi kasvaakin, ja pidemmän ja lämpimämmän kasvukauden myötä uusia lajeja ja lajikkeita voidaan viljellä yhä pohjoisemmassa. Ehkä kainuulaisella takapihalla nähdään joskus päärynäpuita.
Elämme siis epävarmuudessa. Ilmastonmuutos voi johtaa suomalaisen ruuan kysynnän kasvuun maailmalla, mutta on myös mahdollista, että ilmastonmuutoksen tuomat haitat syövät mahdolliset hyödyt. Varmaa on se, että kansainvaellukset ja inhimillinen hätä testaavat solidaarisuutemme ja sopeutumiskykymme. Mitä nyt siis pitäisi tehdä? Ensimmäiseksi, pidetään huolta omavaraisesta tuotannosta.
Siinä vaiheessa kun Suomi ei enää voikaan tuoda ruokaa maailmalta, kotimainen ruuantuotanto, puutarhatuotanto, maatalous ja luonnontuotteet nousevat arvoon arvaamattomaan. Juuri nyt emme siis saa antaa näiden alojen osaamisen, investointien tai kapasiteetin hiipua. Vaikka kaupungistuminen on päivän sana, ei Suomi selviä ilman elävää maaseutua ja niitä ihmisiä, jotka ovat valmiina kehittämään osaamistaan luonnonvara-aloilla. Jos sukupolvenvaihdoksia ei tule, laitteet vanhenevat tai esimerkiksi maakuntien infrastruktuurista ei enää pidetä huolta, ei meillä enää ole tuotantoa, jota myydä tai jonka kapasiteettia nostaa. Pelkällä kaupunkiviljelyllä emme pärjää, niin tarpeellinen kuin sekin taito on.
Toiseksi, pidetään huolta monimuotoisuudesta. Vaikka hiilinielupäätöstä on nyt juhlittu kansallisena voittona, eivät maankäyttökysymykset tule tulevaisuudessa ainakaan helpottumaan. Pelto- tai hakkuupinta-alan lisääminen ei yhdisty yksinkertaisesti ilmastonmuutoksen kannalta kriittiseen hiilidioksidisidontaan. Jos kasvavien hakkuiden myötä metsämme alkavat olla tasaikäisiä yhden puulajin metsiköitä, ja maataloustuotannossa keskitytään vain joihinkin kasveihin, olemme entistäkin haavoittuvaisempia. Omavaraisuus ei saa tarkoittaa ahneutta.
Kolmanneksi, panostetaan perustarpeisiin. Ruoka, vesi ja puhdas ilma eivät tule menemään pois muodista. Digi-, hifi- ja high tech -huumassa ei kannata unohtaa, että ihminen ei pärjää ilman perustarpeittensa tyydyttämistä, ja laadukkaasta perustarpeiden tyydyttämisestä ollaan valmiita maksamaan jo nyt.
Esimerkiksi vesi ei ole koskaan ollut kriittisempi ihmiskunnan koko olemassaololle. Sadoilta miljoonilta ihmisiltä puuttuu käyttökelpoinen juomavesi, ja veden perässä ollaan myös valmiita lähtemään liikkeelle.
Osaammeko me riittävästi arvostaa pohjavesiämme? Onko meillä tällä alalla riittävästi koulutusta, tutkimusta ja kehittämistyötä? Pohjois-Suomi voisi yhtenäisenä ajaa vesiprofessuuria, vaikka Oulun yliopistoon, ja rakentaa vesiosaamisen ympärille uutta osaamiskeskittymää Suomeen. Työpaikkoja ja tulevaisuutta luodaan kestävästi vain niin, että ilmastopolitiikan velvoitteet otetaan vakavasti. Mahdollisuuksia on, jos emme hae vain nopeita pikavoittoja, vaan pitkäjänteisiä ratkaisuja. Suomen osaamisella ja tietotaidolla ei tarvitse tyytyä bulkkituotantoon.
Merja Kyllönen on europarlamentaarikko (vas.) Suomussalmelta.