Oulun läänin eteläosa on kyläkouluesimerkki siitä, kuinka kuntien yhteistyön tie on täyteen miinoitettu. Yksinkertaisimmistakin kysymyksistä osataan tehdä monimutkaisia, ja yhteisesti tehtävistä asioista näyttää olevan mahdotonta sopia. Vaikka ääneen ei sanota, taustalla kummittelevat kyräily ja kauna sekä välistävedon ja häviämisen pelko.
Väitetään, että ihmisen poliittinen muisti on lyhyt. Kun seuraa läänin eteläalueen kuntia, huomaa poliittisen muistin joissakin asioissa olevan käsittämättömän pitkän. Ikivanhat riidat vaikkapa sähkölinjoista muistetaan kuin eilispäivä. Ikään kuin ne siirtyisivät veren perintönä aina uudelle päättäjäsukupolvelle. Osatotuuksia revitellen viestitään, että naapuri pettää aina.
Alueen ongelmat ovat kuitenkin kovat ja yhteiset: väki vähenee ja vanhenee, kuntien taloudet ovat syöksyssä kohti montun pohjaa eikä uutta merkittävää teollista toimintaa saada houkuteltua rahallakaan. Edessä on kareja, joiden kiertämiseen yhdenkään kunnan eväät eivät yksin riitä.
Kuntayhteistyö on kovassa kurssissa juhlapuheissa. Mutta vain puheissa. Itse politiikkaa tehdään kuin kyläpolitiikkaa ainakin. Ei ihme, etteivät politiikan tekijät kykene näkemään oman pitäjänsä ulkopuolelle. Miten he voisivatkaan? Ovathan he tähän saakka ajatelleet kunnan vain kylien koostumaksi, mutta eivät yhdeksi kokonaisuudeksi.
Tämän ajan politikoinnissa kylän paikan täyttää oma kunta. Kaikkea peilataan sitä vasten, mitä meidän kuntamme menettää eikä niinkään, mitä me alueena voisimme saavuttaa.
Totta on, että seutukunnat, aluekeskukset sun muut ovat niin byrokratian makuisia, ettei ole ihme, että niiden puuhastelua vieroksutaan. Hallinnolla on taipumus kasvaa ja lihottaa itseään siksi, että sillä tavoin se tekee oman olemassaolonsa tärkeäksi.
Tuhannen euron kysymys on, miten kuntien välistä yhteistyötä voidaan kehittää niin, ettei kaikki hyöty mene byrokratian rattaiden rasvaukseen. Yhteistyötä ei tarvita yhteistyön vuoksi, vaan siksi, että taantuvien alueiden tyhjätaskuiset kunnat pystyvät palvelemaan asukkaitaan myös tulevaisuudessa.
Tämä vaatii sellaista uudenlaista ajattelua, jota syrjäseutujen päätöksenteossa tapaa perin vähän, jos ollenkaan. Liekö syy siinä, että alueet ovat väkeä luovuttavia. Uusia ihmisiä ei tule eikä uusia ajatuksiakaan synny. Tai jos ihmisiä tuleekin, ajattelu sallitaan, jos he pitävät mölyt omassa mahassaan eivätkä häiritse isältä pojalle periytyvää, historian muovaamaa politiikanteon kulttuuria.
Jatkuva taiteilu kunnan rahojen riittämättömyydellä lisää kuntien välistä kissanhännänvetoa. Jokainen olisi mieluummin voittaja kuin häviäjä. Vähätkään välitetään, miten naapurilla menee, kunhan vain itse pärjätään, ainakin vähän paremmin kuin naapuri.
Joku viisas on sanonut joskus, että demokratia on maailman paras väline jaettaessa mammonaa oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Mutta tilanteessa, jossa pitäisi ottaa jotain pois, demokratia osoittaa kykenemättömyytensä. Tästä puhuvat omaa kieltään kylien epätoivoiset taistelut kouluistaan tilanteessa, jossa lapset kyliltä ovat käyneet vähiin.
Ellei ihmeitä tapahdu, kehitys jatkaa nykyistä rataansa. Ja hukka perii. Herra Talous astuu konsultiksi. Sen kynsissä huonoimmin menestyvät pienet kunnat ovat varmoja häviäjiä; sanovat kyläpoliitikot mitä tahansa.