Jos omaishoitajat siirtäisivät tekemänsä työn vaikkapa kuntien vastuulle, nämä olisivat pulassa. Korvaamatonta työtä tekevien omaisten kuuluukin saada riittävästi tukea yhteiskunnalta.
Ei ole hoitokodeissa ja -laitoksissa annettavan hoidon väheksyntää todeta, että asuminen kotona ja omaisen antama hoito siellä ovat usein parhaaksi myös hoidettavalle. Sen tietävät kymmenet tuhannet suomalaiset kokemuksesta. Jos aamupuuron syöttö huonokuntoiselle vanhukselle tämän omaan tahtiin vie tunnin, ei minkään hoitolaitoksen väki pystyy hoitamaan asiaa samalla tavalla kuin omaishoitaja pystyy. Monet suomalaiset myös voivat kertoa, kuinka vanhuksen tai vammaisen fyysinen kunto ja mieliala ovat pudonneet laitoshoitoon joutumisen jälkeen ja parantunut taas kotijaksoilla.
On tietenkin paljon tapauksia, joissa hoitolaitos on parempi, turvallisempi tai suorastaan ainoa mahdollinen vaihtoehto jatkuvaa apua ja valvontaa tarvitsevalle vanhukselle tai pitkäaikaissairaalle. Aina omaisen taidot tai voimat eivät yksinkertaisesti riitä. Tämä nousee esiin etenkin omaishoitajan iän kasvaessa. Kaikkiaan suomalaisen vanhusten- ja vammaishoidon taso putoaisi kuitenkin usealla pykälällä ilman omaishoitajien siihen antamaa panosta.
Onneksi omaisiaan hoitaville kansalaisille on vähitellen alettu antaa sitä arvostusta, joka heille olisi jo ajat sitten kuulunut. Arvonanto näkyy nyt etenkin puheissa. Hitaammin arvostus on noussut, jos sitä mitataan yhteiskunnan omaishoitajille osoittamalla taloudellisella tuella.
Omaishoitajien määrästä Suomessa on erilaisia arvioita. Jos laskelmissa käytetään tukipäätösten määrää, päädytään vuosittain noin 30 000:een. Tuohon lukuun kuuluvat henkilöt ovat kiinni käytännössä jatkuvassa hoitotyössä. Omaishoitajien järjestön kertomat luvut ovat moninkertaiset. Enemmistö hoidettavista on vanhoja miehiä.
Varmaa on, että omaishoidon tarve kasvaa, koska kansakunta ikääntyy. Siksi julkisen vallan pitää hyvinvointimenojen kasvuun varautuessaan ottaa huomioon myös omaishoitajien tarpeet.
Pieniä kohennuksia yhteiskunnan vastaantuloon on saatu, esimerkiksi kuukausittaisten lomapäivien määrä nousi viime vuonna kahdesta kolmeen. Ilo siitä on kuitenkin pieni, jos osaavia lomittajia ei ole. Moni omaishoitaja myös arastelee vieraan hoitoavun käyttöä.
Edelleenkään omaishoidon tuet eivät ole sillä tasolla, millä niiden soisi olevan. Minimipalkkio on 310 euroa kuussa, hoidollisesti raskaassa siirtymävaiheessa 620 euroa. Jotkut kunnat maksavat myös noiden yli meneviä tukisummia. Toisaalta tiedot kertovat, että joistakin kunnista on vaikea saada minimisummiakaan, jos esimerkiksi tukiin budjetoidut varat ovat kesken vuoden loppuneet.
Etuuksien kasvun tiellä ovat tietysti valtion ja kuntien budjettien tiukat kehykset. Kannattaa kuitenkin huomata, että kotona pienen tuen turvin tehtävä työ on valtiolle ja kunnille paljon laitostyötä edullisempaa. Stakesin arvion mukaan ilman omaishoidontukea laitoksiin olisi joutunut vajaat 12 000 sellaista suomalaista, jotka nyt voivat elää kotona. Näiden laitoshoidolle olisi tullut hintaa 530 miljoonaa euroa. Sitä voi verrata kaikkien omaishoitajien palkkioihin, joihin tätä nykyä menee alle sata miljoonaa euroa vuodessa.
Aika ajoin ei voi valitettavasti välttää vaikutelmaa, että julkinen valta käyttää hyväkseen omaishoitajien uhrimieltä. Moni omainenhan epäilemättä hoitaisi lähimmäistään jopa ilman minkäänlaista yhteiskunnan tukea.