Oulun alueella arvioidaan olevan parikymmentätuhatta ihmistä, jotka hoitavat omaistaan useita kertoja viikossa. He auttavat pukeutumisessa, peseytymisessä, syömisessä, lääkityksessä ja ovat välttämätöntä seuraa. Murto-osa heistä saa omaishoidon tukea. Virallisen tuen piiriin kuuluu maassa joka kymmenes, samalla kun tuen ulkopuolella olevien joukko on kartoittamatta.
Kunta voi myöntää omaishoidon tukea vanhuksen tai vaikeavammaisen lapsen hoitoon, mutta käytännössä hoitaja on usein yksin. Tuen saannin kriteerit ovat tiukat. Saajien joukossa on runsaasti yli 75-vuotiaita, omaa miestään hoitavia naisia. Myös ikääntyviä vanhempiaan hoitavien keski-ikäisten määrä on kiitettävästi kasvussa.
Tuen saannilla ei ole laissa määriteltyä yläikärajaa - ja tuen piiriin hakeudutaan kovin myöhään. Kotona sinnitellään hoidettavan kanssa vakavaan uupumukseen asti. Ulkopuolisen avun vastaanotto on monille ikäihmisille suuri psyykkinen kynnys. Siihen liittyy itsenäisyyden tarpeen korostusta ja häpeää avun vastaanotosta. Muita läheisiäkään ei haluta vaivata.
Moni vanhus ei osaa tai voisi koskaan kuvitella kysyvänsä kunnan apua. Hekin lienevät näitä kartoittamattomia puurtajia. Veteraanille ja hänen puolisolleen kuuluvat siivous- ja ateriapalvelut on samalla tavoin monessa taloudessa torjuttu.
Omaistuen ongelmana on myös sijaishoitopaikkojen puute. Se tarkoittaa, että omaishoitajat eivät pysty pitämään lakisääteisiä vapaapäiviään. Esimerkiksi Oulun alueella vapaitaan käyttää harvempi kuin joka toinen tuensaaja. Niinpä kuntien tulisi kyetä tarjoamaan hoitoapua koteihin, joissa ylikuormitus on pahinta.
Vauraassa Oulussa kotihoidon tilanne on kuitenkin hämmästyttävän heikko. Omaishoidon tuen saajia on 500, mutta vanhuspuolella on vain kaksi kotihoidon työntekijää. Ei tarvitse ihmetellä, että vapaapäivät jäävät haaveeksi. Kaupunki ei näytä selviävän keskeisen palvelutarpeen hoitamisesta, ja sitä on mahdoton hyväksyä.
Ylitornion tragedian taustalla oli ilmeisesti osaltaan juuri vanhuksen uupuminen tilanteessa, jossa kehitysvammaisten tyttärien hoiva oli vuosikymmeniä vanhempien elämän perustotuus. Kun toinen vanhemmista joutui sairaalahoitoon, toisen taakka tytärten tulevaisuudesta kasvoi yli voimien. Varhaisen ja ennaltaehkäisevän omaishoidon tuen resurssit ja kohdentaminen ovat ilmeisesti myös kaukana siitä, mitä vauhdilla harmaantuvassa Suomessa tarvittaisiin.
paakirjoitus@kaleva.fi