Omaishoito takaa tuhansille hoidettaville elämän tutuissa, turvallisissa kotioloissa.
Tällä hetkellä omaishoitajien saama tuki vaihtelee kunnittain liikaa. Hyvän tekemisestä pitäisi palkita, ei rangaista.
Läheistään hoitaa tätä nykyä noin 350 000 suomalaista. Lukuun mahtuu iso kirjo tilanteita. Suurta vaihtelua on niin hoivan sisällössä, kestossa kuin rasittavuudessakin.
Noin 60 000 suomalaista on raskaassa, sitovassa hoitotilanteessa. Apua tarvitseva läheinen ei aina ole vanha tai muistisairas vaan voi olla myös lapsi tai nuori. Useimmiten omaishoitaja on nainen.
Tehtävän rankkuudesta huolimatta noin joka neljännellä kuormittavaa hoitotyötä tekevällä ei ole kunnan kanssa omaishoitosopimusta, joka takaisi heille harkinnanvaraisen tuen.
Osa siis tekee raskasta työtä pelkästä lähimmäisenrakkaudesta. Sitä voi vain kunnioittaa, mutta jokaisen aidosti tarvitsevan pitäisi kuitenkin saada myös tukea.
Tuki on monelle tarpeen, jotta rahat riittävät arjessa, mutta samalla tuki on yhteiskunnan tunnustus työn tärkeydestä.
Nykyisen tukijärjestelmän vahvuus ja heikkous on, että se pohjautuu kuntien päätöksentekoon. Kunnissa ollaan lähellä avun tarvitsijoita, mutta kyvyssä maksaa omaishoidon tukea on merkittäviä eroja.
Sosiaali- ja terveysministeriön neuvotteleva virkamies Anne-Mari Raassina arveli maanantain Kalevassa, että suurin osa omaishoitajista saa tätä nykyä alinta hoitopalk-kiota. Sen suuruus on vajaat 400 euroa kuukaudessa. Keskimääräinen palkkio on noin 460 euroa.
Nuokin summat ovat jotain, mutta eivät paljon. Ja jos omaishoidon tuki on kunnassa alibudjetoitu, hoitaja voi joutua odottamaan omaishoitosopimuksen tekoa.
Omaishoidon tuki ei Suomessa ole ainoa tukimuoto, johon käytettävät summat ovat – lain antamissa kehyksissä – kunnan päätettävissä.
On myös ymmärrettävää, että köyhä kunta joutuu laskemaan jokaisen sentin myös omaishoidon tuessa. Samaan aikaan omaishoito on kunnalle hyvin edullinen hoidon järjestämisen malli.
Nykytilanteessa kansalaisten yhdenvertainen kohtelu ei kuitenkaan toteudu. Pitää siksi toivoa, että tuleva sote-uudistus yhtenäistäisi tuen kriteerejä.
Tukisummien ohella on syytä puhua myös muista tavoista tukea hoitajia ja hoidettavia. Tätä nykyä esimerkiksi vain puolet omaishoitajista pitävät heille myönnetyt vapaapäivät.
Syyt tähän ovat osaksi ymmärrettäviä kuten vapaapäivien aikaisen hoidon vaihtoehtojen niukkuus tai epäsopivuus. Joka tapauksessa tilanteesta seuraa, että omaishoitajan työtaakka on entistäkin raskaampi.
Ja vaikka omaishoitajia tuetaan, tarvitaan aina myös pitkäaikaisen laitoshoidon paikkoja. Näin esimerkiksi, jos hoitajan tai hoidettavan kunto ja voimat vähenevät niin, että kotona on mahdotonta olla.
Tarvittaisiin myös erilaisia vaihtoehtoa, kotona olemisen ja laitoksen välimuotoja. Esimerkiksi lounaissuomalaisessa Kaarinan kunnassa toimii uudenlainen ”laitos”, perhehoitokylä, jossa asuu parikymmentä vanhusta ja puolenkymmentä perhehoitajaa.
Kokemukset uudenlaisesta mallista ovat olleet lupaavia. Hyviä malleja kannattaa tässäkin monistaa.