Päätöksellä myöntää vuoden 2016 kesäolympialaiset Rio de Janeirolle on isoa symbolista merkitystä. Se kertoo, mihin suuntaan maailman painopiste on heilahtamassa.
Harvoin on Yhdysvallat kokenut yhtä kirvelevää olympialaistappiota kuin perjantaina Kööpenhaminassa. Loppusuoralla oli mukana neljä kaupunkia, mutta todellinen kilpailu käytiin kahden presidentin kesken. Ylivoimainen voittaja oli Brasilian Luis Inácio Lula da Silva, yksiselitteinen häviäjä Yhdysvaltain Barack Obama.
Obaman päätös piipahtaa Kööpenhaminassa kansainvälisen olympiakomitean kokouksessa osoittautui heti pahaksi virhearvioksi. Lopputulos olisi luultavasti ollut sama joka tapauksessa, niin selvä Rio de Janeiron voitto oli. Mutta Obaman läsnäolo muutti tulkinnan Chicagon nopeasta putoamisesta poliittiseksi.
Politiikkaa se olikin, monessa mielessä. Etelä on nyt löytänyt oman voimansa.
Ensi vuonna jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut pidetään ensimmäisen kerran Afrikan mantereella, Etelä-Afrikassa. Sen jälkeen nekin ovat Brasiliassa eivätkä jossain pohjoisessa, kuten rytmi yleensä on ollut.
Pekingin olympialaiset viime vuonna olivat järjestelyiltään tyrmäävät. Kiina on nousemassa maailman suurimmaksi talousmahdiksi, mutta se ei ole ainoa nousija. Myös Intia kasvaa, samoin Brasilia - maa, jota ennen on määritelty ikuiseksi tulevaisuuden lupaukseksi. Se tulevaisuus vain näytti aina olevan jossain edessä.
Tosiasiassa Lula on ollut yksi 2000-luvun alun menestyksekkäimmistä poliittisista johtajista. Syvästä köyhyydestä presidentiksi noussut entinen ammattiyhdistyspomo on pitänyt Brasilian demokratian vakaana ja talouden avoimena ja on maansa nousun myötä noussut itsekin valtiomiesluokkaan. Etelä-Amerikan uuden vasemmistoaallon kärkinimistä hän on arvostettu kaikkialla, aivan toisin kuin Venezuelan Hugo Chavéz.
Kööpenhaminassa toisistaan otti mittaa kaksi karismaattista johtajaa, Lula ja Obama. Miehet tulevat hyvin toimeen keskenään, molemmat ovat maailmalla suosittuja. Silloin kyse oli ennen muuta siitä, mitä heillä oli tarjota.
On helppo ymmärtää, miksi äänestystulos oli niin selkeä. Neljästä vahvasta hakijasta valittiin ainoa maa, missä ei koskaan olympialaisia ole pidetty. Historian hetki puhui suoraan Rion puolesta. Kaupunki ja Brasilia ovat kisansa ansainneet.
Mutta Chicagossa ja koko Yhdysvalloissa tyrmistys oli suuri. Siellä oli aidosti oletettu, että Obama pystyy läsnäolollaan saamaan kisat omaan kotikaupunkiinsa. Häviö oli karu herätys siihen, että maailmassa mikään ei enää tapahdu ilmoitusasiana. Yksinapainen maailma muuttuu moninapaiseksi, uudet voimakeskukset ovat tosiasia.
Varsinainen merkitys koko ratkaisulle tuli vasta Obaman myötä. Hän luotti poliittiseen pääomaansa, jota ei ollutkaan. Samalla häntä verrataan Vladimir Putiniin, joka taannoin kävi puhumassa talvikisat Mustanmeren rannan kesälomakaupunkiin Sotshiin. Yhdysvaltain presidentti oli nyt hahmo, jolle tosiasiassa vain kohautettiin olkapäitä. Valintakokouksessa oli paikalla Amerikan mantereen kaksi vahvinta presidenttiä, ja voittajana paikalle jäi Brasilian johtaja.
Tämä on uutta, ja tämän huomasi Obaman yhä äänekkäämpi vastustajien joukko myös Yhdysvalloissa. Mutta Obamaa moittivien konservatiivien saattaa olla vaikea oivaltaa, ettei nyt ollut kyse vain henkilöstä, vaan syvemmästä rakenteellisesta ja henkisestä murroksesta. Kisat haluttiin antaa nousevalle valtiolle, ja se löytyi Etelä- eikä Pohjois-Amerikasta.