Sotšin talviolympialaiset Venäjällä vain vahvistavat sen kehityksen, joka on ollut havaittavissa jo pidemmän aikaa: urheilun perinteiset suurtapahtumat eivät yhdistä kansakuntaa samalla tavalla kuin menneinä vuosikymmeninä.
Kaukana ovat ne päivät, jolloin työpaikoilla pysähdyttiin kesken työpäivän kuuntelemaan selostusta olympialaisista hiihdoista tai koko koulu koottiin juhlasaliin kannustamaan Suomi-paidassa sivakoivia miehiä ja naisia.
Paljon puhutun yhtenäiskulttuurin aika on ohi urheilussa niin kuin monessa muussakin, missä sitä on ilmennyt aikaisemmin.
Suomalaisille urheilu on yhä tärkeä ja tunteita herättävä asia. Kilpailuja seurataan ja niistä puhutaan. Menestyjiä suitsutetaan ja epäonnistujia sadatellaan.
Kansalaisten kiinnostuksen kohteet ovat kuitenkin eriytyneet. Ei ole yhtä hiihtoa tai mäkihyppyä, joka yhdistäisi kaikki ja nostattaisi laajaa kansallista intohimoa.
Vain jos suomalainen on jossakin maailman paras, herättää se hetken hurmion, joka ei voi olla koskettamatta jollain tavalla lähes kaikkia. Jääkiekon maailmanmestaruudet ovat olleet viimeisiä tällaisia laajoja kansanjoukkoja liikuttaneita saavutuksia.
Olympialaisten lajikirjo on valtava, ja lähetyksiä tulee aamusta iltaan monen tuutin täydeltä. Tämä mahdollistaa sen, että kukin voi noukkia tarjonnasta mieleisensä. Näin kilpailujen seuranta hajoaa.
Jos suomalainen pääsee mitaleille, sen noteeraavat toki monet sellaisetkin, jotka eivät ole menestyjän lajista kiinnostuneita. Mitalit kun käyvät koko ajan harvinaisemmiksi. Tästä saatiin todistus Enni Rukajärven saavutettua hopeamitalin Sotšissa.
Urheilevan maailman kartta on talvilajeissakin laajentunut käsittämään jo miltei koko maailman. Se on merkinnyt sitä, että väkirikkaista ja elintasoaan kohottaneista maista nousee yhä enemmän lahjakkaita urheilijoita. Pikku hiljaa Suomi asettuu kokonsa mukaisiin mittoihin eikä ole enää urheilun suurvalta.
Ajassa on tapahtunut muutakin kuin lajikirjon laajentuminen, uusien maiden mukaantulo urheiluareenoille ja sen myötä tapahtunut mitalien saannin vaikeutuminen.
Urheilulla oli sotien jälkeen valtava merkitys kansallisen itsetunnon kohottamisessa ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Siksi yhteiskunta satsasi siihen paljon. Urheilu pantiin vetämään isänmaallisuuden vankkureita.
Nyt itsetunto on haettava muualta ja yhtenäisyyttä yritettävä vaalia toisin keinoin.
Haukiputaan Kellon koulun luokanopettajan Ari Koivuniemen lausunto Kalevassa (11.2.) kuvaa hyvin yhtä osaa siitä muutoksesta, joka on tapahtunut suhtautumisessa olympialaisiin. ”Jos katsoisimme urheilukisoja kesken koulupäivän, oppilaat jäisivät opetuksessa jälkeen”, hän sanoo.
Jotkut saattavat haikailla Veikko Hakulisen ja Eero Mäntyrannan suuruuden aikojen isänmaallisen innostuksen perään, mutta sinne ei ole paluuta. Urheilun putoaminen kansakunnan kaapin päältä asettaa sen loppujen lopuksi oikeisiin mittasuhteisiin.
Pääkirjoitus