YK:n viranomaiset kertoivat keskiviikkona, että maailmanjärjestön rauhanturvaajat olivat ampuneet Kongossa kymmeniä sissejä.
YK:n edustajan mukaan sinibaretit vastasivat valtuutuksensa mukaisesti heitä kohti avattuun tuleen. Kyse oli viime kädessä siviilien suojelemisesta. YK-johtoinen operaatio ei olisi hairahtunut esimerkiksi kostamaan sisseille, jotka olivat muutama päivä aiemmin tappaneet samalla alueella joitakin YK-miehiä.
Se, mitä todellisuudessa tapahtui, paljastunee myöhemmin. Epämääräiseltä kuulostava tilanne tuo kuitenkin mieleen kysymyksen, oliko YK muuttunut Kongon yhteenotossa sisällissodan osapuoleksi, jolloin vanhojen rauhanturvaperiaatteiden vastaisesti oli ruvettu eliminoimaan "pahoja".
Erilaisen modernin kriisinhallinnan ja vanhan kunnon kehitysyhteistyön (tuon jossa kehitysmaihin viedään vesipumppuja tai kehitetään niiden terveydenhuoltoa) rajat näyttävät madaltuvan. Yhä useammin erityisesti siviilipuolen kriisinhallinnassa on piirteitä, jotka tulevat hyvin lähelle perinteistä kehitysyhteistyötä tai menevät sen kanssa päällekkäin.
Sama pätee osittain sotilaallisellakin puolella. Kun esimerkiksi suomalaiset rauhanturvajoukot Bosniassa tai Afganistanissa kunnostavat tänään kouluja tai korjaavat viemäriputkia, se ei näytä paljon poikkeavan Tansanian vesihuoltohankkeista. Niitä tosin hoidettiin 80-luvulla ilman aseita.
Maailmalla lieneekin tapahtumassa jonkinlainen kehitysyhteistyötä koskevan ajattelun muutos. Sitä henki ilmeisesti myös presidentti Martti Ahtisaaren puhe suomalaisen kehitysavun 40-vuotisjuhlassa.
Kehitysyhteistyön käsite näyttää olevan muuttumassa, laajenemassa.
YK:n peruslinjausten mukaan perinteinen kehitysyhteistyö tai -apu on ensisijaisesti epäpoliittista, pitkäjänteistä toimintaa, paikallisten tarpeiden pohjalta ja paikallista suvereniteettia kunnioittaen. Tietenkin kehitysavun tulee tukea rauhanomaisen yhteiskunnan rakentamista.
Käytäntö näyttää joskus hieman toiselta.
Ensinnäkin OECD-maiden antama kehitysapu on 80-luvun lopulta lähtien keskimäärin pienentynyt; tosin yleisestä trendistä on poikkeuksia.
Toisekseen apua on kohdennettu yhä enemmän akuutteihin kriiseihin, jotka näkyvät mediassa ja vaativat siis poliittisilta päättäjiltä nopeata reagointia. Apu on näin tullut lyhytjänteisemmäksi.
Kolmanneksi Maailmanpankilla ja Kansainvälisellä valuuttarahastolla on tänään takavuosia merkittävämpi rooli siinä, miten apu ehdollistetaan. Kehitysmailta edellytetään avun saamisen ehtona esimerkiksi talouselämän laajaa yksityistämistä.
Neljänneksi kehitysyhteistyössä on havaittu uusi sotilaallinen elementti. Esimerkiksi käy ainakin se, että Yhdysvaltain kehitysyhteistyöviraston sanotaan tukevan maan sotilasstrategisia tavoitteita ja tietysti terrorismin vastaista sotaa. Olisi tietysti ihme, ellei esimerkiksi Irakissa tai Keski-Aasiassa näin tapahtuisi.
Miksei sitten Suomessa käsiteltäisi varsinaisia kehitysapurahoja sekä ainakin siviilipuolen kriisinhallinnan menoja osittain yhtenä könttänä? Mentäisiinkö silloin oikeaan suuntaan?
Ahtisaaren juhlapuheen eräs idea kai oli, että kehitysavun budjettimomenttia voitaisiin kenties laajentaa niin, että osa rahoista voitaisiin käyttää soveltuvin osin myös ei-asevaraiseen kriisinhallintaan. Olisiko aiheesta syytä keskustella?