Tätä kirjoitettaessa oli Georgian presidentin Eduard Shevardnadzen kohtalo yhä epäselvä. Kävi entisen Neuvostoliiton entiselle ulkoministerille miten tahansa, pysyvät Kaukasuksen ja Keski-Aasian tasavallat Euroopan demokratian murheenkryyneinä. Jos ne nyt yleensä kuuluvat Eurooppaan, sillä koko käsite on hyvin häilyväinen.
Georgia on yhtä kaikki tyyppiesimerkki Neuvostoliiton rauniolle syntyneestä valtiosta, jossa valta on keskittynyt harvoille ja jonka käyttäytymistä selittää ulkopuolisten kiinnostus maan luonnonvaroja tai strategista sijaintia kohtaan.
Neuvostoliiton eteläiset osavaltiot huomasivat 1990-luvun alussa yllätyksekseen olevansa itsenäisiä valtioita. Niissä ei ollut samanlaista itsenäisyysliikehdintää kuin Baltian maissa eivätkä ne muutoinkaan olleet balttien tavoin valmiita lähtemään omille teilleen.
Reilut kymmenen vuotta myöhemmin useat näistä uusista tasavalloista ovat yhä ykkösruudussa. Joissakin on yhä sama johtaja kuin neuvostoaikana. Tällaisia ovat Nursultan Nazarbajevin johtama Kazakstan, Shevardnadzen Georgia, Islam Karimovin Uzbekistan ja Saparmurad Nijasovin Turkmenistan. Viimeksimainittu on monarkkien tavoin valittu presidentin virkaan eliniäksi.
Juuri kummemmin eivät ole asiat Azerbaidzhanissa, missä presidentinvirka siirtyi taannoin Haidar Alijevilta hänen pojalleen Ilhamille. Vallanvaihto tapahtui näennäisen demokraattisesti vaaleissa. Niiden vapauden ja rehellisyyden perään saattoi kuitenkin piirtää useamman kysymysmerkin.
Vaaleja on toki pidetty muissakin puheenaolevista maista, mutta Etyjin ja muiden organisaatioiden läsnäolosta huolimatta haluttu tulos on yleensä saatu aikaiseksi äänestäjäluetteloita tai vaalituloksia peukaloimalla. Aina siihen ei ole edes ollut tarvetta, sillä tiedotusvälineiden pitäminen vallanpitäjien liekanuorassa on yleensä ollut tae vaalien sujumisesta toivotulla tavalla.
Mitään voimaperäistä kritiikkiä ei lännessä ole kuitenkaan näitä maita kohtaan esiintynyt. Jos sormea on heristetty, on kohteena yleensä ollut Venäjän toiminta Tshetsheniassa. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan esimerkiksi Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa opposition toiminta on mahdollista lähinnä vain vankilan kaltereiden takaa.
Suurta yleisöä eivät nämä valtaosaltaan islamilaiset maat liikuta. Länsivaltojen hallituksille ne ovat kiinnostavia lähinnä öljyn, maakaasun ja muiden maaperän rikkauksien vuoksi.
Länsimaiset öljy-yhtiöt ovat apajilla, joiden ammentamista helpottaa kyseisten maiden vakaus. Kaikissa alueen maissa ei ole mineraaleja, mutta esimerkiksi Georgia kuuluu niihin maihin, joiden kautta on tarkoitus vetää uusi öljyputki Kaspianmeren lähteiltä Mustallemerelle.
Joillakin mailla voi olla myös sotilasstrategista merkitystä. Alueen eteläisimmässä maassa Uzbekistanissa on Yhdysvalloilla sotilastukikohtia, Venäjällä niitä on lähes kaikissa. Kun amerikkalaiset saivat sotilaitaan lähelle Afganistania, Irania ja Irakia, jäi uzbekkiopposition puolustaminen kansalaisjärjestöjen murheeksi.
Maaperän rikkaudet ovat keskeinen syy sille, että poliittinen kehitys Kaukasuksen ja Keski-Aasian tasavalloissa on ollut vuosikymmenen ajan pysähtyneisyyden tilassa. Se ei ole kuitenkaan merkinnyt massojen vaurastumista, vaan rahavirrat ovat valuneet vallanpitäjien taskuihin. Mikään ei ole muuttunut sitten neuvostopäivien: autoritaarinen johto varmistaa talouden takapajuisuuden.