Tällä viikolla tarjoutui tilaisuus kysyä tunnetulta etujärjestöjohtajalta, onko järjestö valmis tinkimään joistakin saavutetuista eduista nykyisen talousahdingon nujertamiseksi.
Vastauksena oli hämmentynyt katse ja epäröivä, myönteiseksi tulkittava vastaus. Hän ei kuitenkaan halunnut yksilöidä, mitkä saavutetut edut voisivat tulla kysymykseen. Pitäisi neuvotella.
Suomea riivaava talouspula on niin vakava, ettei siitä arkijärjellä ajateltuna voida selvitä luopumatta tai ainakin tinkimättä joistakin saavutetuista eduista. Jos niin ei tehdä, Suomen talous uhkaa syöksyä entistä syvemmälle.
Tämä ei ole näköjään uponnut kaikkien etujärjestöjohtajien päihin. Luulenpa, että suurella osalla jäsenistöä on paljon realistisempi kuva surkeasta tilanteesta kuin johtajillaan. Eräs entinen etujärjestöjohtaja sanoikin äsken, että etujärjestö on vahvimmillaan puolustaessaan itseään.
Parhaiten tilanteen tasalla ovat toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Antti Palola ja Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder.
Sen sijaan ammattiliittojen keskusjärjestön puheenjohtajasta Lauri Lyly haluaa vain neuvotella kiirettä pitämättä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Tällainen tyyli toimii normaaliaikoina, mutta nyt ei eletä niitä.
Nykyisen kaltaisiin saavutettuihin etuihin oli varaa niin kauan kuin Suomella meni hyvin. Nyt Suomella on mennyt huonosti jo seitsemisen vuotta.
Laihojen vuosien putki on niin pitkä, ettei joihinkin saavutettuihin etuihin voi olla koskematta. Jos tätä ei tajuta, ei voi mitään.
Suomi elää tavalla, jolla siihen ei ole yksinkertaisesti enää varaa. Pääministeri Juha Sipilän sanoin: ”Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea. Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.”
1980-luvulla vitsailtiin, että Tanska oli matkalla helvettiin, mutta ensimmäisessä luokassa. Sanonta kuvaa myös tilannetta, jossa Suomi nyt on ja johon Suomi entistä enemmän joutuu, jos ei tehdä mitään.
Langat ovat vielä Suomen itsensä käsissä, mutta eivät kovin pitkään eivätkä loputtomiin. 1990-luvun lamassa kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n edustajat olivat jo porstuassa. Tuolloin ikävät päätökset tehtiin itse, onneksi.
Jos IMF:n kylmät ekonomistit päästetään porstuasta peremmälle asti, kyyti muuttuu todella kylmäksi. Kysykää vaikka kreikkalaisilta.
Valuuttarahasto vilautteli tällä viikolla raportissaan, mitä sen työkalupakista löytyisi, jos Suomi joutuisi sen holhoukseen. Pölkylle joutuisivat työehtosopimusten yleissitovuus, vähimmäispalkka, työttömyyskorvaukset... Itse asiassa IMF suositteli näihin pyhiin lehmiin kajoamista jo nyt.
Väitän, että olipa Suomessa vallassa minkä värinen hallitus tahansa, lääkkeet olisivat kutakuinkin samanlaisia.
1990-luvun vaikeina vuosina asialla olivat Esko Ahon keskusta- ja Paavo Lipposen demarijohtoiset hallitukset. Epäonnistunutta sisäistä devalvaatiota yritettiin demaritaustaisen Suomen Pankin johtajan Kalevi Sorsan johdolla.
Millaisiin saavutettuihin etuihin voisi koskea, esimerkiksi?
Vuosilomaedut ovat Suomessa joillakin aloilla vähintäänkin runsaita. On seitsemän viikon ja vielä pidempiäkin lomia. Olisiko aivan mahdotonta, että pärjäisi edes viikon lyhemmällä lomalla?
Onko niin sanottu subjektiivinen päivähoito-oikeus aivan välttämätön? Eikö mahdollisuutta käyttää julkista hammashoitoa voisi rajoittaa niiltä, joilla on varaa maksaa? Pitääkö lapsilisiä maksaa hyvätuloisille?
Tämäntyyppisistä asioista meistä jokaisen täytyisi tinkiä, enemmän tai vähemmän.
Joka ikiselle saavutetun edulle tarpeellisuudelle voi aina keksiä perusteluja, mutta silloin unohdetaan kokonaisuus. Etujärjestöt tihruavat asioita oman edun, eivät kokonaisedun näkökulmasta.
Presidentti Mauno Koivisto sanoi kerran, että jos ei ole rahaa, ei ole rahaa, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika. Suomi on tässä tilanteessa nyt.
Jos alkuun päästään vaikkapa lomarahaleikkauksella ja hivenen pidemmällä työpäivällä, hinta ei ole kohtuuton. Hinta nousee, mitä pidempään odotamme.